Askel-lehti: Seurakunnan mielenterveyskuntoutujien kerhosta löytyi elämänilo ja puoliso

Turun seudulla asuvat Satu ja Jouni Tuomi tutustuivat toisiinsa seurakunnan mielenterveyskuntoutujille järjestämässä Hyvän mielen kerhossa.

Jouni (45) oli ollut puolet elämästään työkyvyttömyyseläkkeellä. Koulukiusaaminen, univaikeudet ja arkuus siirtyä ammattikoulun jälkeen armeijaan ja työelämään olivat haavoittaneet nuorta miestä syvästi. Hän valvoi yökaudet, masentui ja siirtyi lopulta eläkkeelle. Sinkkumies asui uskovaisen äitinsä kanssa kahden.

Satu (35) oli laitoshuoltaja ja töissä vanhusten hoitokodissa. Päivätyön ohessa hän auttoi sairasta äitiään sekä muitakin lähipiiriin kuuluvia ja unohti itsensä.

Jos näistä kahdesta tulisi pari, kumpikin tarvitsisi tukea yhteiselon onnistumiseksi.

Diakonissan tapaaminen muutti elämän suunnan

Kotiseurakunnan diakonissa sai kuulla yksinhuoltajaäidistä ja tämän aikuisesta pojasta Jounista.  Hän tuli kotiin käymään ja ehdotti, että äiti ja poika lähtisivät seurakunnan mielenterveyspäivään.

Jo vain lähtivät ja päivän hengellinen anti teki Jounille hyvää. Niin hyvää, että kotiinlähdön aikaan tämä kysyi, olisiko seurakunnalla muutakin ohjelmaa hänen kaltaisilleen. 

”Kyllä järjestyy, jos tulijoita löytyy”, lupasi diakonissa. 

Jouni tarttui puhelimeen ja soitti tutut läpi. Joukko oli koossa. Hyvän mielen kerho alkoi kokoontua seurakunnassa vuonna 2007. 

Raamatun sana upposi mieheen, ja pian yksi kerhokerta kuukaudessa ei enää riittänyt. Jouni halusi lisää ja löysi tien kirkkoon ja jumalanpalveluksiin. 

– Kirkon penkissä istuminen rauhoitti. Koin oloni hyväksi ja turvalliseksi. 

Jouni tervehtyi vauhdilla ja tunsi tuon itsekin. Ensin jäi pois tupakka ja kohta myös ryypiskely. Pian peilistä katsoi kuin toinen mies. 

Löytyi hienotunteinen mies

Satu tuli kerhoon muutamaa vuotta myöhemmin, ja hänetkin diakonissa haki kotoa asti.

Vanhemmat olivat eronneet, ja huonokuntoinen Satu joutui sairaalaan. Ensin masentunut ei syttynyt kerhosta, mutta diakonissa ei antanut periksi. Hän alkoi puhua uskonasioista, jotka olivat Sadulle tuttuja lapsuudesta saakka. Satu sai otetta elämästä ja rohkaistui lähtemään mukaan.

Toipilaan mieltä painoi kariutunut parisuhde. Uskoa uuden kumppanin löytymiseen ei juuri ollut, mutta Satu rukoili ja jätti asian Jumalalle. ”Jos löytyisi mukava mies, jonka kanssa olisi helppoa ja turvallista olla, ja johon ei tarvitsisi pettyä.”

Kerhossa Satu ja Jouni istuivat usein vierekkäin, juttelivat niitä näitä ja tulivat tutuiksi. Pian Satu purki jo sydäntään ymmärtäväiselle ja hienotunteiselle miehelle.

Tuleva vaimo tuulikaapissa

Helppo tapaus Satu ei ollut. Kun hänen itsetuntonsa laski, Jouni sai tehdä tosissaan töitä kaverinsa tukemiseksi.

– Vein Satun kirkkoon, kun tiesin omasta kokemuksesta, että sieltä saa voimia.

Vähä vähältä Satun silmät avautuivat: ”Tässä on mies, joka pysyy vierellä ja auttaa, eikä halua vaan hyötyä toisesta.” Siis mies, jollaista hän oli pyytänyt. 

Joskus ystävykset kävivät kahviloissa kahdestaan, ja eräänä keväisenä iltana Satu tuli Jounin asunnolle – yksin.

Se oli sitten siinä!

– Taisi tulla vaimo ovesta sisään! ajatteli Jouni, kun Satu seisoi tuulikaapissa Romeo-koiran kanssa. 

Romeokin todisti onnesta

Lähipiiri ei pysynyt vauhdissa, jolla toisensa löytäneet etenivät. Elokuussa ostettiin kihlat ja avioliittoon astuttiin vuoden kuluttua. Vihkiminen tapahtui kotoisasti omassa olohuoneessa.

– Pappi tuli kotiin, kun tärkeä perheenjäsenemme, Romeo, ei voinut mennä kirkkoon, pari nauraa. 

Ihmettä riitti seurakunnassakin, kun Satun ja Jounin yhteen saattanut diakonissa ja muut työntekijät iloitsivat pariskunnan onnesta. Elämä hymyili, eikä onnellisten taivaalla näkynyt yhtään pilveä.

Häiden jälkeen tuli shokki

Sitten kolahti! Häistä oli tuskin kahta kuukautta, kun Jouni sairastui. Jalat temppuilivat eikä mies pystynyt kävelemään. Sairaus eteni vauhdilla, ja kohta Jouni istui pyörätuolissa. 

– Olihan se shokki. 

Kun diagnoosi lopulta tuli, se kertoi Jounin sairastavan Parkinsonin tautia. Hän oli 52-vuotias, reilusti nuorempi kuin parkinsonpotilaat yleensä.

Sopivien lääkkeiden myötä kunto koheni, ja mies kävelee taas omilla jaloillaan. Rajun alun jälkeen tauti on pysynyt ennallaan, vaikka vaatiikin kellontarkkaa lääkkeiden ottamista.

Miehuus koetuksella

Kun viisikymppiseen sulhaseen iski ikämiesten sairaus, mitä liikkui mielessä?

– Olin iloinen, että minulla on vaimo, eikä tarvitse olla yksin. 

Vähän myöhemmin mielessä alkoi pyöriä oma miehuus. Psyykenlääkkeet, joita Jouni oli käyttänyt masennukseen nuoresta lähtien, olivat jo vaikuttaneet mieskuntoon, mutta kumppani oli suhtautunut asiaan hienotunteisesti. Nyt tuli uusi notkahdus, mutta Satu ei hätkähtänyt siitäkään.

Vaimon ymmärtäväisyyteen oli syynsä. Aiemmassa suhteessa kumppanien kemiat eivät menneet yksiin, ja siksi mikään ei tuntunut toimivan, ei seksikään. Satu suorastaan kammoksui läheisyyttä. Jounin kanssa hyvä olo on vain vahvistunut.

Rukous antaa rauhaa 

Oman kehonsa hyväksymisessäkin Satu on kasvanut huikeasti. Suhteen alkuaikoina Jouni kehui Satua, mikä oli rapakuntoisen itsetunnolle vaikea pala. Vaimon sisin ei ottanut kehuja vastaan.

– Luulin, että virnuilet minulle. 

Nyt sama nainen on kehuja kuullessaan kuin sulaa vahaa. Satu elää luottamuksessa, että asiat järjestyvät. Hän saa rukouksesta voimaa ja on siksi rauhallinen.

– Jos rakastaa toista, miksi sairauden pitäisi muuttaa tunteita? Sama mieshän hän on.

Kipu on lähentänyt meitä

Vastatuuleen tottuneet eivät pakene tilanteita, joissa kaikki ei mene aina myötämäkeen. 

Satun nivelkivut ovat kroonistuneet, eivätkä kipulääkkeet enää tepsi. Siihen ja moneen muuhunkin on ollut pakko sopeutua. 

– Kun ei kykene menemään ja tekemään, on keskityttävä olemiseen.   

Olemisessa ja läsnäolossa toisen kanssa nämä kumppanukset ovat edistyneet huimasti kolmen avioliittovuoden aikana. Luottamus toiseen on vahvistunut, ja kumpikin on tullut sinuiksi oman, välistä kipeän ja kankean kehonsa kanssa.  

Toisiinsa syvästi rakastuneet ovat huomanneet arjessaan, että tilanne kotona on jopa helpompi, kun molemmat sairastavat. 

Terve ihminen ei voi ymmärtää, miltä kivun kanssa eläminen tuntuu.

– Kun on itse kivun kanssa tuttu, ymmärtää ja arvostaa toista ihan eri tavalla, Satu sanoo. 

”Minulla on niin rakastettu olo”

Seksuaalisuudesta Satu ja Jouni puhuvat avoimen vapautuneesti, hymy huulilla. 

Kipujen ja liikerajoitusten päivinä, kun peseytyminen ei tahdo sujua, kumppanukset pesevät toinen toisensa. Istuvat suihkuhuoneessa lähekkäin, pienillä jakkaroilla. Ottavat pienet pesusienet käsiinsä ja valitsevat pesuainepullojen armeijasta sen ihanimman.  

Hurmaava tuoksu täyttää huoneen, ja pörröisen sienen pinnalla, sopivassa valossa, vaahtokuplat kiiltävät sateenkaaren kaikissa väreissä.

Kun aikuinen mies pesee naisen, kyse ei ole vain pesemisestä. Aika pysähtyy, käsi viipyilee ja samalla kaipaus pestävän iholla kasvaa.  

Tällaisen pienen nautinnon saarekkeen Jumala loi tälle parille. Keskelle myrskyävää kipujen merta.

– Minulla on niin rakastettu olo, iloitsee Satu.

Kuva: Pasi Leino

***


Jos et ole vielä Askel-lehden tilaaja, voit tilata lehden täältä.


Yksittäisen lehden näköisnumeron voit ostaa luettavaksi

täältä

.

Edellinen artikkeliArkkipiispa Tapio Luoma kiitospuheessaan: ”Tästä on hyvä jatkaa yhdessä eteenpäin”
Seuraava artikkeliLapuan hiippakunta äänesti aktiivisimmin, Helsingin hiippakunnassa alhaisin äänestysprosentti

Ei näytettäviä viestejä