2 kommenttia

  • Marja Vilkama sanoo:

    Kiitos Ilkka Taipale ja kiitos Kotimaa-lehti todella hyvästä artikkelista / haastattelusta! Arvostan suuresti Ilkka Taipaleen elämäntyötä mielisairaiden, alkoholistien ja vankien hyväksi! Samoin myös hänen vaimonsa Vappu Taipaleen työtä vanhusten asioiden parantamiseksi! Itselläni on skitsofreniaa sairastava alkoholistitytär. On todella tuskallista olla äitinä, kun ei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Skitsofreniaan on olemassa jo hyvät lääkkeet, mutta jos lapsesi haluaa juoda, niin hän saa tässä yhteiskunnassa kenenkään puuttumatta juoda itsensä hautaan asti. Jos hän haluaa. Mielisairaus ja alkoholi ovat yhdessä sellainen parivaljakko, jotka ruokkivat toinen toistaan. Päihdekierteen katkaiseminen tuntuu tyttäreni kohdalla mahdottomalta. Paniikkihäiriö vielä lisää eristäytymistä muista. Tytär sanookin, että ei voi astua ovesta ulos ellei ole saanut pari siideriä tai kaljaa nautittua. Alkoholi lieventää hänen mukaansa ihmispelkoa. Tuttavapiiri on näin ollen suppea : muutama juoppoystävä. Se on sääli, koska hän hyvin älykäs ja viisas ihminen. Hän kaipaa suuresti keskustelukumppania, joka voisi hänen kanssaan pohtia niin filosofiaa kuin elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Tyttäreni sairastui jo lukioiässä. Etsin epätoivoisesti apua aikoinaan hänelle, mutta eipä tukea siihen aikaan juuri mistään saanut. Asuimme maaseudulla, pienellä paikkakunnalla. Tyttäreni joutui useamman kerran mielisairaalaan, jossa koki aina tulleensa huonosti kuulluksi. Hän lähtikin heti pois, kun laki pakkohoidosta sen salli. Sitä ihmettelin usein, että huonokuntoinen potilas päästetään omaan yksinäiseen kurjuuteensa, ilman mitään jälkihoitoa tai edes peräänkyselyä : miten pärjäät? Hänen, huonokuntoisen sairaan, tuli olla kykenevä itse tilaamaan aika mielenterveystoimistosta ja minuuttiakaan ei saanut myöhästyä. Jos hän ei jaksanut sinne raahautua , hän jäi totaalisen yksin. Toki me perheenä olimme tukena, mutta asuimme eri paikkakunnalla kuin hän. Jotenkin sitä odotti, että jonkinlaista huolenpitoa sairaalan taholta olisi ollut vielä jälkeenkinpäin. Tilanne on nykyään se, että häntä ei kukaan yhteiskunnan taholta kaipaile. Tytär asuu yksin vuokra-asunnossa ja pärjäilee vielä yksinkin. Tosin perheen apua tarvitsee usein joissakin asioissa. Minä taas odottaisin, että joskus edes joku sosiaalipuolelta tai terveyspuolelta kyselisi hänen kuulumisiaan. Vuosikausiin ei kukaan ole välittänyt tietää miten hän jaksaa. Lääkkeetkin hän hakee suoraan apteekista. Kaikki sanovat, että tyttäreni kohdalla ” peli” on jo menetetty. Mutta äitinä sitä jaksaa vaan yhä uskoa, että kyllä jotakin voisi vielä yrittää hänen auttamisekseen. Nyt Ilkka Taipale avasi tuossa haastattelussa minulle uuden näkökulman : Vammaispalvelulaki! Nyt olen lueskellut sekä Mielenterveyslakia että Vammaispalvelulakia, ja koettanut selvittää itselleni, mitä Mielenterveyslaissa uupuu ja mitä hyvää taas Vammaispalvelulaki antaa mielisairaille. Olen tullut siihen tulokseen, että Vammaispalvelulaissa turvataan oikein lailla esim. palvesuunnitelman tekeminen ”potilaalle” ja on taattava oikeus päivätoimintaan jne. Mielenterveyslaista en näitä löytänyt, paitsi uudessa, vasta tulossa olevassa lakiluonnoksessa. Joten voisiko joku minulle vielä kirkastaa tää asiaa? Ilman muuta mielisairaat Vammaislain piiriin, jos he saavat myös sitä kautta apua ja tukea !

  • Marja Vilkama sanoo:

    Toivon vielä kovasti, että Ilkka Taipaleen ylläolevan artikkelin johdosta, saisimme kunnon keskustelun tällä palstalla aikaiseksi! Näille avohoidossa oleville mielenterveyspotilaille tulisi ehdottomasti tehdä yksilöllinen palvelusuunnitelma! Eikö se ole kunnan velvoitekin? Vai onko niin , että jos tämä avohoidon potilas ei halua jostakin syystä käydä missään ja haluaa eristäytyä ulkomaailmasta, niin hän voi vapaasti näin tehdä? Eikö minkäänlaista edes pientä pakotetta / porkkanaa voi näile avokuntoutujille laittaa, että he kävisivät edes joskus jossakin kontrollissa ? Mielisairaat ja heidän kohtalonsa ei näköjään liikuta ketään saatikka päättäjiä. Voisimmeko me vanhemmat sitten tehdä yhdessä jotakin näiden sairaiden omaistemme elämänlaadun parantamiseksi?