Kolumni: Keskustelu kirkon hallinnosta virisi taas – ja siinä molemmat kannat ovat ymmärrettäviä

Lauantain Helsingin Sanomissa (3.3.) avattiin jälleen kerran keskustelu evankelis-luterilaisen kirkon hallinnon uudistamisesta. Asialla olivat tällä kertaa sosiaalipolitiikan professori ja kirkollinen vaikuttaja Heikki Hiilamo sekä kirkolliskokouksen pappisedustaja Kirsi Hiilamo.

Hiilamoiden kirjoituksen yksi viesti oli, että piispojen ja kirkkoherrojen asema on kirkon hallinnon eri tasoilla liian vahva. Teologisista syistä on kirjoittajien mukaan luonnollista, että piispojen valta on rajoittamaton piispainkokouksessa, joka käsittelee uskoa ja julistusta koskevia kysymyksiä.

Muissa toimeenpanevissa elimissä Hiilamot pitävät piispojen asemaa muistona sääty-yhteiskunnan ajasta. Hiilamot ehdottivat myös kirkkoherrojen asemaa kirkkoneuvostoissa muutettavaksi siten, että puheenjohtajan nuijaa heiluttaisi vaaleilla valittu seurakuntalainen.

Hiilamoille vastasi samassa lehdessä tiistaina muun muassa Mikkelin piispa Seppo Häkkinen. Hän painotti tekstissään, että kirkon omaleimaisuutta ei pidä unohtaa, kun sen hallinnosta puhutaan. Seurakunta ei ole sama kuin kunta ja kirkko ei ole valtio.

Kirkkoherran johtajuus on Häkkisen mukaan kokonaisjohtajuutta ja pappien edustus kirkon hallintoelimissä teologinen asia, eikä vain tarkoituksenmukaisuuskysymys.

***

Nyt syntynyt keskustelu on tervetullutta ajatuksien vaihtoa tärkeästä aiheesta. Molempia edellä esitettyjä kantoja voi ymmärtää.

Kirkon hallinto on perinteistä raskas, liiankin raskas, ja monipolvinen. On tuskin pappia tai maallikkoa, jonka mielestä sitä ei pitäisi keventää ja yksinkertaistaa.

On aivan totta, että teologisesta jaosta pappeihin ja maallikoihin on pitkän historian tukemana seurannut se, että papeilla ja piispoilla on paljon erilaista valtaa kirkon eri tasoilla.

Mutta sekin on totta, että teologisesti pappisvirka kuuluu luterilaisessa katsannossa kirkon olemukseen ja myös siksi papit ovat päätyneet varsin keskeiseen rooliin kirkon erilaisissa hallintohimmeleissä. Näin se tuppaa yleensä muissakin kirkoissa olemaan.

Koko kirkon hallinnon problematiikka ratkeaa lähitulevaisuudessa osittain siksi, että myös kirkossa paras konsultti on raha. Kun resurssit niukkenevat, kirkon eri tasojen hallinto yksinkertaistuu.

Seurakuntalaisten valta ja vastuu lisääntyvät, vaikka pappisvirka ja kirkon hallinnon teologiasta kumpuavat erikoisuudet eivät katoakaan.

Kuva: Olli Seppälä

Edellinen artikkeliViisi viikon viisautta: Kuin suudelma suulle
Seuraava artikkeliPauliina Rauhalan uudessa romaanissa Synninkantajat on kytkös Taivaslauluun

Ei näytettäviä viestejä