Laajasalo: Eettisesti tulikivenkatkuinen julistus hämärtää ansiottoman armon

Savonlinnassa lauantaina puhuneen Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon mielestä yksi reformaation 500-vuotisjuhlavuoden merkityksistä Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle olisi se, että kirkon täytyy muistaa pysyä Sanassa. Tilaisuus oli osa Savonlinnan ja Kallion seurakuntien yhteistä reformaatioviikkoa.

Laajasalo vertasi luterilaisen kirkon piirissä kuultavaa normijulistusta esimerkiksi Heikki Hurstin tilaisuuksien puhetapaan, joka hänen mielestään on paljon luterilaista tyyliä kohti käyvempää.

– "Ulkokehällä" olevan ihmisen näkökulmasta sellainen julistus voi tuntua myös paljon väkevämmältä, Laajasalo pohdiskeli.

Luterilaisen kirkon pitäisi Laajasalon mielestä paneutua siihen, mikä sen viesti nykymaailmassa on ja kuinka se kuullaan ja otetaan vastaan.

Kallion seurakunnan paradoksi

Kirkkoherraksi valitsemisensa alla Laajasalo kertoi pyrkineensä aivan erityisesti selvittämään, mitä seurakunnasta Kallion alueella ajatellaan ja mitä alueen ihmiset kaipaavat.

Hän sanoi hämmentyneensä eräästä paradoksista, joka kertoo, että kirkkoon voidaan suhtautua myös varsin erikoisella tavalla.

– Paradoksi tulee siitä, että meidän taloamme, siis Kallion seurakuntaa, pidetään jonkinlaisena taantumuksen linnakkeena. Linnakkeena, josta korkealta mäeltä muurien suojasta kerrotaan kansalle jotakin.

Laajasalon mielestä on erikoista, että samat ihmiset, jotka pitävät Kallion seurakuntaa taantumuksellisena, järjestivät kuitenkin tukikonsertteja Hurstin laupeudentyölle ja olivat mukana ruokajakokeräyksissä.

– Hämmennyin, koska olin ajatellut Kallion seurakunnan edustavan punavihreän kuplan alueella teologista liberalismia ja kynnyksen olevan matala.

Laajasalon mukaan kyse voi olla siitä, että jos kirkko tai vapaa suunta on totuudellinen, jos se ei väitä olevansa muuta kuin se on, kuulijassa aukeaa jokin kanava.

– Silloinkin, kun ihminen ajattelee kuunnellessaan, että tämä häiritsee minua tai jopa loukkaa minua, hän ei kuitenkaan ajattele, ettei tällainen julistaja olisi totuudellinen.

"Vieraantunut ei Jeesuksen vuoksi vieraannu lisää"

Laajasalon mielestä sanassa pysyminen voisi parhaimmillaan jollakin uudella tavalla avata kanavaa juuri niihin ihmisiin päin, joista kirkossa varovaisesti ajatellaan, että sanan esillä pitäminen olisi heitä karkottavaa.

– Tämä liittyy siihen, onko meidän viestimme totta. Jos Jumalaa yritetään siivota puheesta pois tai Jeesuksen nimeä ei sanota ääneen, siitä seuraa valheellisuutta. Silloin ihminen kysyy, mikä tuon instituution olemassaolon tarkoitus on, Laajasalo latasi.

Hän arvioi monien kirkon sisällä olevan "täynnä Herran pelkoa, mutta se pelko on oikeastaan pelkoa puhua siitä herrasta".

– Silloin se ei ole herran pelkoa vaan Herran häpeää. Minun tuntemukseni on, että kirkosta vieraantunut henkilö ei vieraannu lisää siksi, että me puhumme Jeesuksesta

Pikemminkin sellainen ihminen Laajasalon mielestä vieraantuu, jos hän ei saa ymmärrettävää tai rehellistä käsitystä siitä, mikä tämä kirkko on.

– Silloin viestimme rupeaa näyttämään valheelliselta. Se rupeaa näyttämään kirkolta, jolle Jumala on ongelma. Kirkolta, joka näyttää yhä enemmän vitsiltä, Laajasalo sanoi.

Laajasalo ei peräänkuuluta julistustyyliä, joka tulisi yläviistosta ja jota ihmiset joutuisivat kuuntelemaan korvat punaisina.

– Sen sijaan puheemme pitäisi olla sellaista puhetta, jossa korvat ja sydän avautuvat, puhetta, jossa onnistumme avaamaan sitä kanavaa.

Laajasalo lisäsi kierroksia vaatimalla kirkolta sellaista puhetta, "joka sisältäisi sielun huolen".

– Se kertoo siitä, miksi me olemme ylipäätään puhumassa. Me teemme kirkossa tietenkin hyvää ja siitä ammentaminen on ilmeinen juttu, kukaan ei kyseenalaista sitä. Mutta miksi me ylipäätään puhumme Jumalasta? Meillä pitäisi olla sielun huolen näkemys. Siinä ihmiset voivat kokea, että näiden ihmisten halu puhua Jumalasta palautuu oikeasti siihen, että jos sitä ei tehdä, ihmisen käy huonosti.

Saarnaako kirkko lakia Reilun kaupan banaaneista?

Laajasalo kommentoi myös kysymystä siitä, onko hyvään tahtoon pyrkivän kirkon kohdalla vaarana se, että kristinukosta pyrittäisiin tekemään jonkinlainen moraalifilosofia? Kuitenkin on olemassa Jumala, joka voi muuttaa ihmisen elämän kohtalon. Onko sanomassa sisältöä, onko siinä enemmän kuin hyvä tahto?

– Lakihenkisyys on kirkon puheelle suurin riski. Jos vanhastaan sanottiin, että saarna on tulikiven katkuinen ja sen takia ihminen menee pieneksi, eikä enää sieltä evankeliumia kuule, niin mielestäni kirkollinen nykypuhe, saarna tai muu puhe on helposti eettisesti tulikivenkatkuinen. Eräässä mielessä evankeliumi, vapahdus, jää kokonaan sanomatta, Laajasalo hahmotteli.

Tämä johtuu Laajasalon mielestä siitä, että kun saarnataan ilmastonmuutoksesta tai Reilun kaupan banaaneista tai jostakin muusta sinänsä tärkeästä ja hyvästä asiasta, puhe on sellaista, mitä kuulee joka puolella muuallakin.

– Kun sitä nappia saarnassa painetaan, sitä voidaan painaa vaikka kuinka paljon ja ihminen ikään kuin ottaa vastaan ja kokee, että totta: tähänkään minä en pysty. Olen suvaitsematon, jääkarhut tuhoutuvat, pakolaisista ja kerjäläisistä ei huolehdita. Silloin ei tule enää tilaisuutta siihen, että voitaisiin sanoa, että syntinen on armahdettu. Ei armahdettu sellaisena, mitä hän voisi olla, vaan mitä hän on.

Tällainen tilanne on Laajasalon mielestä riski ja ongelman sanominen ääneen kirkossa edellyttää rohkeutta.

– Nämä asiathan ovat tärkeitä, mutta ne menevät jollakin tavalla lain piiriin. Edellyttää rohkeutta armahtaa, Laajasalo sanoi.

Saako papin aikaa käyttää parin ihmisen rukoushetkiin?

Laajasalon mukaan Kallion seurakunnassa sanassa pysyminen on tarkoittanut sitäkin, että siellä on jo muutaman vuoden ajan pidetty päivittäin kirkossa rukoushetkiä ja luettu Raamattua.

– Mikään konsultti ei kyllä neuvoisi meitä aloittamaan tällaista tapaa, että lukisitte kirkossa joka päivä Raamattua ääneen.

Kävijämäärät ovat olleet pieniä, mutta toiminta on säännöllistä. Tällainen antaa Laajasalon mukaan viestin siitä, että asialla on kirkolle merkitystä.

Silläkin on jossakin katsantokannassa väliä, voiko papin aikaa käyttää parin ihmisen hartaushetkeen.

– Tuotantotalousinsinöörin näkökulmasta sellainen olisi hulluutta, ei tietenkään pidä. Mutta juuri siinä on sen voima, Teemu Laajasalo sanoi.

Miten kirkko pysyy ajassa ja kasassa?

Laajasalon muita teesejä reformaation 500-vuotisjuhlan merkityksestä kirkolle tänään olivat, että kirkon on pysyttävä paitsi sanassa myös ajassa ja kasassa.

Kirkon sanomalla ja sen äänellä on Laajasalon mielestä edelleen mahdollisuuksia ja merkitystä, myös Helsingissä ja Kalliossa.

– Tarvitaan kiinnostusta ihmisistä eli ajassa elämistä, ja aikaan tietyssä mielessä suostumista.

Entä kasassa pysyminen eli kirkon ykseys?

Vuosi 2017 tulee Laajasalon mielestään olemaan Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle historiallinen koossa pysymisen näkökulmasta.

– Aivan lähiaikoina pelkästään Helsingin seurakunnat keskenään tulevat ottamaan käyttöön erilaisia malleja yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa.

Tämä on Laajasalon mukaan näkynyt pakolais- ja kerjäläiskeskustelussa ja erityisesti se tulee näkymään uuden avioliittolain voimaan tullessa.

Kirkko, joka murentuu, elää Laajasalon mukaan ainutlaatuisessa hetkessä.

– Jos seurakunnat eriytyvät toisistaan tai jos yhteys kirkossa eri tavoin ajattelevien kanssa katoaa, en usko että seurakunnat voisivat selviytyä kovinkaan hyvin.

Kirkkopaljussa voi tulla talvella kylmä

Laajasalon mielestä kirkkoa halutaan nykyään asemoida enemmän ja enemmän kolmannen sektorin pieneksi toimijaksi.

– Itse asiassa sanomamme kannalta niillä monesti parjatuilla yhteyksillä yhteiskuntaan, esimerkiksi väestörekisteri- ja viranomaisyhteyksillä, on kuitenkin aivan ainutlaatuinen merkitys evankeliumin eteenpäin viemisen kannalta.

Hän on huolissaan siitä, että näitä voidaan väheksyä kirkon molemmilla laidoilla.

– Jos siis ei tarvitse välittää kirkon järjestyksestä tai toisaalta yhteiskunnan yhteyksistä tai historiasta, voimme ikään kuin toimia itsenäisesti, kuten maailmallakin tehdään: on vain kirkko, jossa on yksi pappi töissä jossakin rakennuksessa. Minusta tämä on kuvaus porvarillisesta ongelmasta.

Laajasalo vertasi tällaista puhetta Turun saaristossa olevaan luksushuvilaan, jossa haluttaisiinkin autenttisuuden vuoksi luopua sähköistä ja rakentaa ulkovessa.

Laajasalon mielestä vapaakirkkotilanteesta haaveilevien kannattaisi ensin "katkaista loistohuvilasta sähköt ja viedä palju talveksi ulos pakkaseen: kirkon ykseyttä voi silloin tulla ikävä".

– Jos oikeasti hajoamme ja luovumme kaikesta ja mietimme, onko helpompi toimia vaikkapa Kalliossa jossakin entisissä parturikampaamon tiloissa, niin luulen, että tulee ikävä sitä ykseyttä ja yhteyttä, jonka historia on meille antanut, Teemu Laajasalo sanoi puheenvuorossaan.

Savonlinnan reformaatiotapahtuma lauantaina oli osa Savonlinnan ja Kallion seurakuntien yhteistä reformaatioviikkoa. Savonlinnassa muita puhujia olivat muun muassa kirkkoherra Sammeli Juntunen sekä Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Antti Raunio.

Savonlinnan tilaisuus jatkui kuluvalla viikolla Kallion kirkossa pidettävissä tapahtumissa. Sunnuntaina 29. tammikuuta Kallion kirkossa saarnaa Savonlinnan kirkkoherra Sammeli Juntunen.

2 kommenttia

  • Sami Tammisalo sanoo:

    Laajasalo puhuu olleellisesta asiasta pohtiessaan Hurstien tekemän työn vaikuttavuutta. Olemmeko huomaamattamme rakentaneet diakoniatyöllemme kynnyksen? Ihmisiä kohdataan kyllä yksilöllisesti vastaanotoilla, mutta useinkin sinne pitää varata aika ja ottaa mukaan sitä sun tätä paperia kertomaan yksilön taloudellisesta tilanteesta. Hurstien työn avaruus on tavoittanut monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä olisi osanneet tai jaksaneet hakeutua kirkon diakoniatyön pariin. Toisaalta Veikko Hursti jalkautui viemään kysymättä ruokaa heille, jotka pääkaupunkiseudulla asuivat siltojen alla tai tilapäistarvikkeista kyhätyissä majoissa. Hurstin apua saadakseen ei ole kysytty papereita, sillä kaikki ovat voineet tulla. Toisaalta se on ollut todellista diakoniaa: avun antamiseen on liittynyt vahva Jumalan sanan julistus joka ei aivan kaikkialla kirkon diakoniatyössä toteudu. En tarkoita tällä sitä, että kirkon diakoniatyö sellaisenaan olisi huonoa tai arvotonta: päinvastoin. Ihmisten hädän kohtaamisen keinoja kirkossa on pohdittava ja tarvittaessa nykyisiä toimintatapoja muutettava.

  • Kannattaisi oikeasti miettiä julistuksen sisältöä. Voiko asiaa sanoa suloisemmin kuin mitä Nikean tunnustuksessa sanotaan: Yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi. Jos julistetaan sellaista oppia että minullekkin on annettu kaikki anteeksi yli 70 vuotta sitten ja nyt saan elää sen armon varassa oman mieleni mukaan? Onko kukaan koskaan miettinyt sitä, että täältä kuollaan ja siinä ei auta kirkon eikä Hurstin leipäpussit.