Mannerheim oli moniongelmainen hulttio, joka pinnisti kansakunnan kaapin päälle

Mannerheim oli tunnevammainen tahtoihminen, joka tyydytti suunnattoman kunnianhimonsa ja pelasti siinä sivussa Suomen, kirjoittaa Teemu Keskisarja. Kuva: SA-kuva

Suurimmaksi suomalaiseksi sanotun Gustaf Mannerheimin lapsuus 1800-luvulla oli ajattomasti rohkaiseva selviytymistarina. Hän oli orpo koulupudokas sekä päihde- ja peliriippuvainen ongelmanuori. Aivan pohjalle hän putosi 18-vuotiaana sukupuolisen häväistysjutun takia. Elämäntie kääntyi yllättävillä sielunvoimilla. Kuinka Gustaf kykeni selättämään ongelmansa ilman yhteiskunnan turvaverkkoja, psykiatreja ja psyykenlääkkeitä? Kysyy historioitsija Teemu Keskisarja Askel-lehden jutussaan.

Lapsuuden koti oli kesäparatiisi Louhisaaressa

Carl Gustaf Emil Mannerheim ei syntynyt suussaan kultalusikka vaan timanttilusikka. Suku oli upporikasta sekä isän että äidin puolelta. Henkisenä perintönä tuli monen sukupolven maailmankokemusta, tiedettä ja taidetta – ja kaupan päälle sydämen sivistystä.

Lapsuudenkoti, Louhisaaren kartanolinna, oli Suomenmaan lumoavimpia rakennuksia. Siellä ei näkynyt syntymävuoden 1867 suuri nälänhätä. Seiniltä tuijottivat kreivien, kenraalien ja amiraalien muotokuvat. Louhisaari muistutti paitsi museota myös kesäparatiisia. Gustafia ja hänen kuutta sisarustaan viihdyttivät kylpylaitos, karuselli, kasvitieteellinen puutarha ja Suomen ensimmäiset polkupyörät. Lapsuuden onneen kuuluivat pörröiset lemmikit ja leikkitoverien laumat.

Gustafilla oli moni-ilmeisesti ihanat vanhemmat, jotka asettivat rajoja ja pitivät melko tuikeaa kuria. Vastapainona kasvatukseen kuului lämpöä, hellyyttä ja välittämistä. Gustaf kävi Helsingissä eliittikoulua aluksi kelvollisella menestyksellä. Pikkupoikana hän oli villikko, muttei mitenkään mahdoton häirikkö. Äitiä huolestutti etupäässä syömishäiriö. Gustaf tapasi ahmia makeisia ja leivoksia siinä määrin, että sairastui ja sai lempinimen ”pikku possu”.

Idylli romahti isän konkurssiin, äiti menetti mielenterveytensä

Gustafin ollessa 12-vuotias koko idylli romahti ja perhettä kohtasi kauhujen vuosi. Aivan yllättäen hän putosi onnettaren lellikistä ”rassukaksi”, kuten sukulaiset surkuttelivat.

Isä kadotti omaisuutensa afääreissä ja uhkapeleissä ja teki konkurssin. Louhisaari tyhjeni pakkohuutokauppojen sarjassa niin tarkoin, että pihalle kannettiin jopa lasten rautasängyt. Avioliitto särkyi rumasti. Isä pakeni velkojia Pariisiin 20 vuotta nuoremman rakastajattaren kanssa. Äiti ja seitsemän lasta jäivät köyhyyteen ja musertavaan häpeään.

Ei ihme, että pikku Gustaf tässä ahdingossa oireili. Hän kivitti koulun lähitalosta ikkunat tohjoksi kolmena päivänä. Joka kerta hän oli poikajoukon kärjessä ja jakeli käskyjä ”lasimestarina”. Silti rangaistus oli kohtuuton: koulusta erottaminen mokoman kolttosen tähden.

Seuraava järkytys oli äidin sairastuminen. Vasta 38-vuotias fiksu, perusterve Heléne Mannerheim luhistui psykosomaattisesti aviomiehen häivyttyä. Hän riutui hermosäryssä ja aistiharhoissa, suri itseään hengiltä. Kuolema saapui melodramaattisesti. Kun äiti sai tukehtumis- ja kouristuskohtauksen, lapset nyyhkyttivät sängyn vieressä ja odottivat sitten oven takana tuskanhuutojen hiljentymistä. Gustafista tuli käytännössä orpo. Isä käväisi hautajaisissa, mutta jäi ulkomaille pysyvästi ja piti yhteyttä vain kirjeitse.

Koulu kuin kidutuskammio

Ennen kuin kyyneleet olivat kuivuneet, Gustaf joutui reipastumaan sotilaspojaksi. Hän muutti 13-vuotiaana Haminaan ja pääsi parin vuoden päästä kadettikouluun. Opinnot ja miljöö eivät miellyttäneet alkuunkaan. Kirjeissään Gustaf kuvasi Haminaa myyränkoloksi, piinapenkiksi ja kidutuskammioksi. ”Mieluummin, tuhat kertaa mieluummin olisin kadunlakaisijana missä helvetin loukossa hyvänsä kuin kadettina Haminassa”, tuleva marsalkka kirjoitti 16-vuotiaana.

Sapetusta aiheuttivat toivoton rahapula ja pikavippikierre. Gustaf oli oppilaana jokseenkin mahdoton. Lukukaudessa kertyi rangaistuskirjaan kymmeniä merkintöjä, syinä esimerkiksi lunttaaminen vuoroin auttavana ja vuoroin apua saavana osapuolena, opettajain röyhkeä puhuttelu, nuoremman kadetin pahoinpitely ja luokkahuoneen ikkunasta hyppely. Gustaf inhosi etenkin tanssia, joka oli pakollinen oppiaine. Kova kundi ei tanssinut. Kerran hän velmuili tunnilta vapautuksen näyttämällä lääkärille paisetta takamuksessa, ja kärähti, kun joku näki hänet ratsastamassa kasarmin lähellä.

Gustaf haaveili siirrosta Pietariin, jossa oli hienompia sotakouluja, marmoripalatseja, uhkeita univormuja ja maailman jalorotuisimpia hevosia. Haminaan hänet oli kuitenkin tuomittu loputtoman pitkiksi lukukausiksi. Kadettikoulun johto ei suosittanut siirtoa, koska käytösnumero pysyi kurjana. Gustafin köyhtynyttä sukua myös hirvittivät kustannukset hintavassa metropolissa.

Armottomasta koulukiusaamisesta ja simputuksesta Gustaf kärsi kaikkien toveriensa tavoin. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta kuului asiaan osana koulutusta ja maailmanjärjestystä. Nuorempien tuli palvella varttuneempia ja oppia nöyryyttä. Hierarkian kivana puolena oli se, että kiusatut ennen pitkää ylenivät kiusaajiksi. Gustafin piinaa helpotti isokokoisuus. Kiusanhenkenä hän oli varsin kekseliäs. Hän pakotti heikompansa salakuljettamaan konjakkia majoitustupaan. Vastustelijoita hän ampui ritsalla ja teräskynillä, jotka upposivat pyllyyn kuin nuolet. Näistä Duudson-piloista jäi joillekin kadeteille elinikäisiä kaunoja, jotka haittasivat ammatillista yhteistyötä vielä vuoden 1918 päämajassa.

"Alentavat irstailut" johtivat erottamiseen kadettikoulusta

Kadetti Gustaf Mannerheimin kohtalo ratkesi kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä 1886. Kuten tavallista, 18-vuotias Gustaf oli arestissa ja poistumiskiellossa. Muut pääsivät pääsiäislomalle, ja Hamina täyttyi pyhäputkea hummailevista siviileistä. Kerrankin ”myyränkolo” kuhisi elämää. Gustaf yksin kyhjötti kasarmin vankina. Hän päätti ottaa riskin siitäkin syystä, että koulun henkilökunta oli juovuksissa ja vartiointi vähäistä.

Gustaf väsäsi manttelista petiinsä ”sijaisnuken” ja livisti kestikievariin. Siellä hän istahti tuttuun setäseurueeseen. Keski-ikäiset virkamiehet tarjosivat janoiselle kadetille paloviinaa, olutta ja viiniä. Gustaf juopui tolkuttomasti eikä yrittänytkään palata sijaisnuken tilalle. Pako paljastui puolenyön maissa, jolloin Gustaf oli jo hortoillut jatkoille laitakaupungille. Hän heräsi aamulla jatkopaikan ”tilapäisestä vuoteesta” kadettikoulun vääpelin ravisteluun.

Yksi jatkoseurueen jäsenistä oli huhuttu homoseksuaali, ja tämä asianhaara painoi vaa’assa enemmän kuin Gustafin päihtymys ja poistumisrike. Gustaf joutui heti kohmelossa kadettikoulun johtajan eteen. ”Alentavat irstailut” ja ”moraalittomat hairahdukset” johtivat erottamiseen. 48 tunnin sisällä Gustaf joutui keräämään kamansa ja häipymään Haminasta iäksi.

Ryhdistäytyneestä nuorukaisesta tuli tsaariperheen suosikki

Ihme kyllä, potkut kääntyivät onnenpotkuksi. Gustaf ei jäänyt piehtaroimaan itsesäälissä vaan otti itseään niskasta kiinni. Jo parin viikon kuluttua pääsiäisyöstä hän ahkeroi oppikirjojen parissa, kohensi venäjäntaitoaan ja anoi audiensseja mahdollisilta suosittelijoilta. Pian hän suoritti ylioppilastutkinnon, joka kompensoi kadettiopintojen katkeamista.

Kuin palkinnoksi ryhdistäytymisestä toteutui Gustafin huikein haave. Sukulaiset suostuivat junailemaan ja maksamaan opiskelupaikan Pietarissa. Elitistiseen ratsuväkiopistoon Gustaf sopeutui suurenmoisesti. Venäläinen kulttuuri luontui hänelle paljon suomalaista paremmin. Hän oppi kieliä, käytöstapoja ja maailmanmiehen eleganssia. Ura lähti lentoon. Toisin kuin nuhjuisessa Suomessa, hän hyötyi Pietarissa ulkonäöstään. Vaaleaverinen, 195-senttinen, ryhdikäs komistus kelpasi paraateihin ja kunniavartioihin. Gustafista tuli tsaariperheen suosikki. Hän sai huikeita raha-avustuksia ratsuihinsa ja univormuihinsa. Kaikki tämä olisi jäänyt saavuttamatta, jos hän olisi käynyt Haminan kadettikoulua loppuun saakka eli 24-vuotiaaksi.

Ryhtiliike ei sentään onnistunut ilman retkahduksia ja läheltä piti -välikohtauksia. Upseerikokelaana Gustaf oksensi päissään liikkuvassa junassa venäläiskenraalin naamaan. Rangaistuksena seurasi peräti sotamieheksi alentaminen. Se lieveni sattuman kaupalla. Rangaistusluontoisessa vartiopalveluksessa Gustaf torjui kaksi murtovarkautta, sai kunnostautumismerkinnän päiväkäskyyn ja pääsi takaisin elävien kirjoihin.

Myöhemminkin Mannerheimia onnisti sotilasurallaan monta kertaa. Japanin sota syttyi vuonna 1904 juuri sillä hetkellä, kun hän oli juopottelun ja uhkapelin vuoksi sakeassa liemessä Pietarissa. Taistelukentällä hän osoitti olevansa enemmän kuin hovikeikari. Sodan päätyttyä Mannerheimin siviilielämä oli edelleen yhtä sählinkiä, mutta yllättävä komennus muutti tilanteen. Yleisesikunta lähetti hänet pariksi vuodeksi Aasian aroille. Mannerheim ratsasti tuhansia kilometrejä askeettisissa oloissa ja hoiti hommansa loistavasti. Yksinäisyydessä, poissa sivistyksestä, kiusauksista ja viettelyksistä hän löysi omia vahvuuksiaan.

Itseluottamuksesta ja vakuuttavasta olemuksesta todistaa se kunnianosoitus, että Mannerheim nimitettiin 1910-luvun alussa tsaari Nikolai II:n seurueen jäseneksi. Ensimmäinen maailmansota ei mennyt aivan putkeen, mutta Mannerheim pysyi hengissä ja talvella 1917 komensi jo kenraaliluutnanttina armeijakuntaa Karpaateilla.

Virkaheitto 50-vuotias tsaarinupseeri sai unelmatyön Suomesta

Vielä vuodenvaihteessa 1917–1918 Mannerheim oli suomalaisille tuntematon nimi, koska yhteydet syntymämaahan olivat katkenneet vuosikymmeniä aiemmin. Hänen elämänsä tärkein työhaastattelu meni nappiin. Pääministeri P. E. Svinhufvud vakuuttui Mannerheimin kyvyistä.

Virkaheitto 50-vuotias tsaarinupseeri sai unelmatyön. Hänestä tuli valkoisen armeijan ylipäällikkö. Loppu oli pelkkää tekniikkaa. Punakaartin amatööreille olisi pärjännyt myös valkoisten kymmenenneksi paras ammattiupseeri. Gustafin vapaussota päättyi triumfiin toukokuussa 1918. Palvottuna kansallissankarina hän sai ratsastaa paraatin kärjessä Helsinkiin.

Gustaf oli onnettaren suosikki – tai sitten tyyppi, joka otti onnettarelta sen, mitä ansaitsi. Kautta uransa hän vaistosi hyvin momentumin ja tarttui tilaisuuksiin. Hetkestä riippuen hän toimi rivakasti tai pysähtyi maltilliseen harkintaan. Joidenkin ihmisten jymymenestys johtuu laskemattomista ja näkymättömistä mutta kuitenkin rationaalisista tekijöistä. Napoleon sanoi, että sotapäällikön tärkein ominaisuus on ”onnekkuus”. Olivatpa syyt mitä hyvänsä, toisilta homma hoituu ja toisilta ei.

Tunnevammainen tahtoihminen

Arvokkaimmalta luonteenpiirteeltään Mannerheim oli ”myöhäinen kukoistaja”. Viimeistään viisikymppisenä hän ryhdistäytyi ja pääsi omien ryyppyjensä ylipäälliköksi. Kansakunnan kaapin päällä hän ei harjoittanut ”alentavia irstailuja” tai ainakaan jäänyt kiinni.

Ammatissaan hän kehittyi väkevästi vielä siinä iässä, jossa nykyihmiset on saneerattu työelämän ulkopuolelle. Ikämies opetteli suomen kieltä ja käytöstapoja niin, että pystyi vastaanottamaan pohjalaisten talonpoikien karvalakkilähetystöjä. Pitkälti päälle 70-vuotiaana Mannerheim pysyi perillä sodankäynnin valtavista muutoksista. Entinen hovi- ja salonkiupseeri ja ratsuväen veteraani ei ollut ymmällään panssareiden, ilmavoimien ja korpisodan haasteissa. Hänen aristokraattinen luonteensa taipui omalaatuiseen ihmissuhdejohtamiseen. Jatkosodan päämajassa se muistutti työpaikkakiusaamista – mutta toimi.

Miten nuoruuden kehityskertomus oli miestä muokannut? Pikku Gustaf sai syntyessään ylivertaiset kortit, jotka kohtalo tempaisi pois. Viheliäinen lapsuus jätti toki psyykeen jäljet. Äidin ja isän menetys, itse aiheutetut vastoinkäymiset sekä monenmoinen päähän potkiminen kovettivat häneen kuoren. Koko elämänsä aikana Mannerheimilla ei ollut parasta kaveria, ketään, jolle hän olisi "avautunut" yksityisasioistaan. Hänen persoonansa pysyi muista ihmisistä etäällä. Sinutteluvälien solmiminen kesti vuosikymmeniä jopa tärkeimpiin työtovereihin.

"Isää pelkäsivät kaikkia paitsi hevoset ja koirat"

Hän ihaili ja hakkaili naisia, mutta ei koskaan kokenut kokonaisvaltaista rakastumista. Homohuhuistakaan ei ole kummoisia todisteita. Varmemmin voidaan sanoa, että Mannerheim oli uraihminen henkeen ja vereen. Perhe-elämä oli muille päämäärille ehdottoman alisteista. Vaimoaan Anastasia Arapovaa Mannerheim kohteli sikamaisesti. Hulttiovuosinaan 1890-luvun lopulla hän oli juomari, peluri, aviorikkoja ja kotikiusaaja. Tyttäret Stasie ja Sophy Mannerheim sanoivat, että "isää pelkäsivät kaikkia paitsi hevoset ja koirat".

Mannerheimin tunne-elämän syvin sopukka oli jo poikasena eläinrakkaus. Hänen kirjeissään on tuhkatiheään possujen, kissojen, koirien ja kilien kuulumisia. Ennen muuta hän oli hevoshullu. Tämä ominaisuus vahvistui Venäjän vuosina. Tiiliskivi-muistelmissaan Mannerheim soi vaimolleen vain yhden ainoan lauseen ja senkin toimituskunnan pyynnöstä. Ratsastuksista, hevoskaupoista ja metsästyksistä hän kertoili satoja sivuja. Hevoset olivat paitsi työ- ja edustusvälineitä myös ystäviä. Hän jaksotti elämänsä kausiin ratsujen mukaan: ne vuodet, kun minulla oli Talisman tai Anderman... silloin kun ratsastin Panachella.

Rosoja myytin alla

Mannerheim ei onneksi elänyt kuin patsas. Huolellisesti rakentamansa myytin alla hän oli rosoinen ja jossain määrin rikkinäinen ihminen. Mikäpä siinä. Kaikkien suurmiesten – tai pienempienkään – ei tarvitse olla unelma-aviomiehiä, kapaloita vaihtavia lepertelijä-isiä tai lämpöisiä juttukavereita läheisilleen. Joillekin riittää, kun hoitaa hyvin ammattinsa. Viimeistään teini-iässä Mannerheim päätti, että hänestä tulee suuri sotapäällikkö (joskaan ei vielä sitä, mihin armeijaan). Sen päätöksen hän toteutti taidolla, tuurilla ja tahdonvoimalla.

Sigmund Freudin mukaan kaikki ihmisen teot johtuvat joko seksuaalisuudesta tai halusta olla suuri. Mannerheimissa jylläsi vain jälkimmäinen vietti. Tahtoihmisenä hän tyydytti suunnattoman kunnianhimonsa ja pelasti siinä sivussa Suomen.

Kuva: SA-kuva