Pohjanmaalta Botswanaan – ”Koen, että Jumala on lähettäjäni”

Diplomi-insinööri Tiina Harjulla oli kaksi unelmaa, perhe ja Afrikka. Toinen niistä on alkanut toteutua. Pohjalainen on lähdössä puolen vuoden kuluttua Botswanaan.

– Koen, että Jumala on lähettäjäni. Siksi en voi olla lähtemättä, hän kertoo Askel-lehden haastattelussa.

”Haluatko keskustella Jumalasta?”

Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen aula Espoossa syksyllä 1986. Kaksi nuorta naista tekee fuksihaastattelua, jolla etsitään hengellisistä asioista kiinnostuneita opiskelijoita. Seinäjoelta muuttanut Tiina Harju on aloittamassa kemian opintoja ja vastaa kyllä kysymykseen ”Haluatko mukaan pienryhmään, jossa keskustellaan Jumalasta?”

– Olin kadottamassa seurakuntayhteyden muutettuani opiskelupaikkakunnalle, ja se haastattelu pelasti minut. Pääsin raamattupiiriin ja yhteisöön, jossa etsittiin Jumalaa. Osa meistä tapaa edelleen, ja olemme olleet toistemme tukena myös elämän kriiseissä, Tiina kertoo.

”Yläasteikäisenä tipahdin hengelliseen tyhjiöön”

Tiinan lapsuuden koti oli Seinäjoella, mutta muu suku asui pitkin maakuntaa.

– Äidinäidillä eli mummalla oli 13 sisarusta ja äidillä 49 serkkua. Äiti kasvoi maalaistalossa isättömänä. Kun mumma meni myöhemmin naimisiin ja muutti toiselle paikkakunnalle, äiti jäi enon perheen hoiviin.

– Myöhemmin meidän kodistamme Seinäjoella tuli suvun tukikohta, kun maalta tultiin vaikka sairaalaan. Meillä yövyttiin ja äiti auttoi sukujuhlien järjestämisessä.

Kirkossa ei juuri käyty, mutta Tiinalle opetettiin iltarukous.

– Asuimme kaupungin keskusvarastolla, jossa isä oli töissä. Talossa oli myös pommisuoja, jota hän esitteli joskus vieraille ja johon livahdin kerran mukaan. Järkytyin siitä paikasta, pelkäsin, itkin ja rukoilin, ettei isä joutuisi sotaan.

– Ala-asteella pyysin päästä tyttökerhoon. Isä ja äiti näyttivät mietteliäiltä, koska kyseessä oli vapaakirkon kerho, mutta sain luvan. Siellä luettiin Raamattua, josta en paljoa ymmärtänyt.

– Yläasteikäisenä tipahdin hengelliseen tyhjiöön ja odotin kovasti rippikouluun pääsyä. Siellä asioita avartuikin, ja löysin paikkani seurakuntanuorissa.

16-vuotiaana Tiina lähti ensimmäisille Herättäjäjuhlilleen, minkä jälkeen vain muutamat juhlat ovat jääneet väliin ulkomaanreissujen, isän sairastumisen ja äidin kuoleman vuoksi.

Diplomi-insinööri vei tietotaitoa Makedoniaan

Vuonna 1990 Tiina Harju pääsi VTT:lle (nyk. Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy), jonne hän teki diplomityönsä, ja valmistui diplomi-insinööriksi 1991.

Sekä työ että vuorotteluvapaa tarjosivat tilaisuuden lähteä ulkomaille: 1990-luvun puolivälissä Saksaan vaihtotutkijaksi, vuonna 2003 Keniaan vapaaehtoistyöhön ja 2006–2008 Makedoniaan ilmanlaadun parantamiseen liittyvään EU-hankkeeseen, jossa Suomen Ilmatieteenlaitos oli pääpartneri ja Tiina asiantuntija kohdemaassa. Makedonia oli hyväksytty EU:n kandidaattimaaksi, ja lainsäädäntö piti laittaa EU-standardien tasolle myös ilmanlaatuasioissa.

Komennus opetti toimimaan tilanteessa, jossa suunnitelma A ja B eivät toimi.

– Makedoniassa oli ollut vaalit ja hallinto virkamiehineen, myös ilmanlaatuasiantuntijat, vaihdettiin. Koko syksyn kaoottisessa tilanteessa vierailin ministeriön valtiosihteerin luona ja sanoin aina lähtiessäni tulevani seuraavana päivänä uudelleen. Suurena työvoittona sain lopulta neuvoteltua entisten asiantuntijoiden palkkaamisen takaisin.

Koti-iltoja vangeille ja lapsille, tukea mielenterveyskuntoutujille

Keniaan lähtö järjestyi vähän yllättäen.

– Olin paahtanut tukka putkella töitä vuosikaudet ja toivonut vuorotteluvapaata. Kun se lopulta järjestyi, Afrikka alkoi vetää puoleensa. Lähdin käymään Seinäjoella ja kävelin tuttuun seurakunnan virastoon etsimään opastusta. Diakoni oli ollut 80-luvulla lähetystyössä. Hän soitti SLEY:n lähetyssihteerille, joka lähetti sitten kyselyni läheteille eri puolille maailmaa. Lopulta vihreää valoa näytettiin Keniasta, jossa tarvittiin päihde- ja hiv-aids-valistajaa.

Tiina alkoi valmistautua lähtöön ja hankkia tietoa tulevaan työhön.

– Olin nuorena käynyt vankilavierailulla ja siitä asti seurannut päihdeasioita, myöhemmin myös hiv-aids-tilannetta. Ennen Keniaan lähtöä sovittiin, että palattuani alan toimia SPR:n vapaaehtoisena vankilavierailijana, Tiina kertoo ja paljastaa uuden puolen elämästään.

– Nuorisopappi järjesti aikoinaan nuorten lauluryhmän vankilavierailulle. Tingin päästä mukaan, vaikken osannut laulaa. Vieläkin muistan kappelin vasemmalla seinustalla istuneen vangin olemuksen. Jokin hänessä kosketti, ja kysyin vartijalta: ”Mihin nää miehet menöö täältä?” Aloin leikata lehdistä vankilauutisia. Syntyi kutsumus olla avaamassa vangeille ovia – ei sulkemassa.

SPR:n koulutuksen ja Sörkan vankilan apulaisjohtajan haastattelun jälkeen Tiina tapasi tutkintavankeja. Nykyään hän järjestää pienellä vapaaehtoisporukalla isien ja lasten tapaamisia.

– Aiemmin osa isistä ja lapsista oli nähnyt toisiaan vain pleksin takaa, eivätkä lapset ymmärtäneet, miksei isään saa edes koskea. Henkilökunta hankkii vierailupäiviin elintarvikkeita, ja isille lapsineen on kova juttu tehdä yhdessä voileipiä. He saattavat viettää ”koti-iltaa”, jollaista heillä ei ole ehkä koskaan ollut, Tiina kertoo ja lisää olleensa myös Espoon kaupungin rikossovittelija ja nuoren mielenterveyskuntoutujan tukihenkilö Suomen Mielenterveysseuran kautta. Edelleen hän on Espoon seurakuntayhtymän näkövammaisten opasystävä.

Isä toivotti Jumalan huolenpitoa

Tarina polveilee vuosikymmeneltä toiselle. Siihen on selvä syy. Kertojan kutsumuksen juuret ovat aiemmissa kokemuksissa, joista löytyy sekä kotiväkeä että kotiseurakunnan työntekijöitä – tai se sydäntä riipaissut yksinäinen vanki kappelin seinustalla.

Kun bussi kuljetti Keniaan lähtijää kohti Helsinki-Vantaata vuonna 2003, oli sydän pakahtua.

– Isä oli kysynyt, onko pakko lähteä. Vastasin, että on. Hän sanoi arvanneensa, tunsihan hän tyttärensä. Soitin hänelle vielä bussista surullisissa tunnelmissa; mitä jos kuolen tällä matkalla, onko kaikki sen arvoista. Se oli kova paikka. Isä kuuli itkun äänessäni ja toivotti Jumalan huolenpitoa.

Ihmiset ulosteiden keskellä – ”Olen kaunis”

Sitä Tiina myös koki Keniassa valistustyössä nuorten parissa ja kouluttaessaan opettajia. Valistusta jaettiin maaseudullakin raamattuopetuksen lomassa. Jotenkin hän tunsi olevansa oikeilla jäljillä remmikengissään Kisumun slummissa, jossa hän tapasi ulosteiden keskellä asuvia ihmisiä.

– Muistan aaltopellit ja naruilla roikkuvat vaatteet. Kolme lasta leikki pienen eteistilan lattialla. Äiti tiskasi.

– Tämä näky palautui mieleeni vieraillessani ensimmäisessä kodissa Botswanassa kesällä 2016. Kysyin usean lapsen yksinhuoltajaäidiltä, voisinko ottaa kuvan. Kuvan nähtyään hän sanoi ylväänä: ”I’m beautiful!” (Olen kaunis) Sanoin: ”Yes, you are very beautiful!” (Kyllä, sinä olet hyvin kaunis) Mikä voima hänessä olikaan!

”Haitilaisten lasten silmissä ei ollut enää toivoa”

Kutsumus vahvistui myös lomareissulla Haitiin, jossa Tiina Harju niin ikään vieraili slummissa.

– Haitissa on ryöstöviljeltyjä alueita, joilla kasvaa vain orapihlaja. Pelkkää tomua. Eikä silloin ollut vielä ollut maanjäristyksiä. Siellä järkytti nähdä lapsia, joiden silmissä ei ollut enää toivoa.

– Nämä ihmiset vankiloissa ja slummeissa elävät arkeaan vaikeissa oloissa. Jos voin välikappaleena tuoda siihen helpotusta, olen käytettävissä ja siihen ehkä tarkoitettu.

On autettava yhtä ihmistä kerrallaan

Puutteen näkeminen on tälle pohjalaiselle haaste. Hän tietää, että omat tekemiset ovat rajallisia. Silloin päämäärän täytyy olla selkeä.

– Joku sanoi, että täytyy auttaa isossa kuvassa eikä yrittää pelastaa yksilöitä. Olen eri mieltä: yhtä ihmistä tulee auttaa. Yksilöiden kautta voi kohdata kansakuntia. Se on tehokas tapa, joka voi poikia jotain uutta laajemminkin.

– Keniaan lähtiessäni veli kysyi, meinaanko mennä pelastamaan maailman. Sanoin, että jos voin tuoda apua, toivoa ja ilon pilkahduksen yhdelle, se riittää. Jotain minun täytyy tehdä. Kiukku herää siitä, jos näen toivottomuutta tai varojen väärinkäyttöä.

Kun äiti lähti

Vuosi 2013 oli tärkeä käännekohta, kun Tiina Harju irtisanottiin VTT:ltä. Se kirpaisi, mutta aktiivinen nainen ei jäänyt kotiin voivottelemaan tilannetta.

– Tutkin Espoon seurakuntien tapahtumia ja innostuin menemään työttömien taideryhmään. En osaa piirtää mutta rakastan sohia väreillä. Kun menin uudestaan maalaamaan rönttövaatteissani, kävi ilmi, että taideryhmä olikin ollut vain yhden kerran.

– Jäin kuitenkin ryhmään, jossa kuulin näkövammaisten avustamisesta. Päädyin myös avustajaksi lasten kesäkerhoon sekä kertomaan työttömän näkökulmasta työryhmässä, joka pohti, kuinka kirkko voi vastata yhteiskunnan haasteisiin. Se oli tuttua. Olin tehnyt aiemmin työhyvinvoinnin kehittämistä, jossa tuettiin paluuta pitkiltä sairauslomilta töihin, sekä perehtynyt kriisistä selviytymiseen.

Ensimmäisen kerran Tiina itse oli joutunut selkä seinää vasten äitinsä sairastuessa.

– Aiemmin olin voinut aina valita uuden reitin hankalassa tilanteessa. Kun äiti kuoli, tuntui, että on aivan sama, minkä reitin valitsen; hän ei ole enää tässä. Työttömyys ei ollut niin suuri kriisi.

Kirkon ulkomaantyön erikoiskoulutuksesta matkaevästä Botswanaan

Vuonna 2015 Tiina Harju suoritti psykologian perusopinnot ja aloitti ammatillisen opettajan koulutuksen sekä sairaanhoitaja-diakonissa-opinnot. Seuraavana vuonna hän osallistui Suomen Lähetysseuran (SLS) Lähde liikkeelle -kurssille sekä kolmen kuukauden Felm Volunteer -jaksolle Botswanassa.

– Takana oli ollut eläimellinen vuosi opiskelua ja vapaaehtoisjutut. Taloudellisesti lähtemisessä ei ollut järkeä, ja seuraava haku olisi vasta syksyllä. Sain luvan jättää avoimen hakemuksen. Vaihtoehtotoiveistani – Intia, Nepali tai Afrikka – vain jälkimmäinen oli mahdollinen. Siitä avautui Botswanan ovi. Olin siellä kolme kuukautta johdon tukena, kouluttamassa muun muassa kirkon henkilökuntaa, seurakuntaneuvostoja ja vapaaehtoisia. Lisäksi työskentelin haavoittuvassa asemassa ja syrjäytymisuhan alla elävien lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa.

Sitten Tiina tuli valituksi SLS:n työhön monivaiheisen testaamisen jälkeen. Tulevana syksynä hän suorittaa 35 opintopistettä Kirkon ulkomaantyön erityiskoulutuksessa palatakseen helmikuun alussa Botswanaan. Opintokokonaisuudet käsittelevät muun muassa raamattutuntemusta, kirkkoa ja missionäärisyyttä, vuorovaikutusta ja monikulttuurisuutta, johtamista ja kehittämistä sekä omaan organisaatioon ja tehtävään perehtymistä.

Botswanassa SLS:n vanhin yhteistyökumppani on 21 000 jäsenen evankelisluterilainen kirkko, jossa Tiinaa odottavat henkilöstöjohtamisen asiantuntijatehtävät. Työssä on paljon tuttua esimiehiä kouluttaneelle ja HR-asiantuntijalle. Työntekijät ovat lähinnä paikallista väkeä, ja seurakunnissa vapaaehtoisilla on suuri rooli muun muassa köyhien auttamisessa. Vauraassa maassa jopa 19 prosenttia kansasta elää köyhyysrajan alapuolella ja hiv-positiivisia on saman verran.

”Jään kaipaamaan ystäviä, sukua ja saunaa”

Tämän kesän Tiina Harju toimii lähihoitajana Espoossa. Lähtö Afrikkaan on todennäköisesti helmikuussa 2018. Sitä ennen sekä koti Suomessa että tuleva koti Botswanassa vaativat järjestelyjä.

– Olen kova säästämään, ja kaikenlaista on kertynyt nurkkiin. En tiedä myöskään vielä, missä asun pääkaupunki Gaboronessa. Lämmintä vaatetta tarvitaan, koska siellä on myös pakkasta. Mukaan aion ottaa työhön liittyvää ja hengellistä kirjallisuutta sekä mietelausekokoelmia. Pakkaan laukkuun myös ikoneja, valokuvia veljeni lapsista ja perintötekstiilejä; tulee kotoisa olo, kun levitän esille äidin tekemät pitsipeitot ja liinat.

Suomesta Tiina arvelee kaipaavansa erityisesti ystäviä, sukua ja saunaa.

– Aion kyllä etsiä kuntosalin saunoineen. Ehkä kaipaisin salmiakkia, suklaata ja ruisleipää, jos voisin niitä syödä. Afrikassa ateriaan kuuluvat riisi, kurpitsat, kala, kana, ananas ja papaya.

”Kyselen Jumalalta: Enkö mää oo jo oppinu?”

Tiina arvelee, että on vaikea aloittaa sosiaalinen elämä nollasta. Mutta vielä vaikeampaa tulee olemaan haastava työkenttä. Rakenteet eivät ole vahvoja, ja Tiinan tehtävänä on löytää keinoja, jotka vievät eteenpäin koko kirkkoa.

Jo lähtöprosessi on koulinut lähtijää. Tiinan sisukkaista yrityksistä huolimatta oppilaitos ei hyväksynyt Botswanassa työskentelyä kesällä 2016 harjoitteluksi, eikä alkuun hyvittänyt aiempia opintoja tai osaamista, opettajaopintoja ja kokemusta HR-tehtävistä usean vuoden ajalta.

– Turpiin tuli mutta se kannatti. Ehkä joku toinen pääsee vähemmällä. Sanoin, että vaikka koulu ei hyvitä, lähetyskutsun saanut lähtee silti. Nyt asiat ovat onneksi muuttuneet.

Vaikeuksissa Jumala on tullut entistä läheisemmäksi.

– Kyselen kyllä vaikeuksien tullessa: ”Mitä haluat opettaa? Enkö mää oo jo oppinu?”

”Siunaus lähetystyöhön oli vaikuttava hetki”

Toukokuussa Tiina siunattiin lähetystyöhön Kirkkopäivien ja SLS:n Lähetysjuhlien päätösmessussa Turun tuomiokirkon edustalla kirkkaassa auringonpaisteessa.

– Kun seisoin kirkon portailla, mikä hyvyys ja voima huokui edessä olevasta väkijoukosta! Siunaus oli vaikuttava hetki, ja kädet pään päällä tuntuivat vahvoilta. Se kannattelee.

Katselin messua kotona tv-ruudulta, jossa kaunis nainen polvistui alttarille ja siunaajien kädet laskeutuivat vaaleille hiuksille. Sitten hän kääntyi seesteisen ja onnellisen näköisenä päin väen paljoutta. Muistin samalla erään haastattelun Otaniemessä vuonna 1986. Muistin vaalean hennon opiskelijan, joka vastasi ”kyllä” kysymykseen, haluaisiko hän keskustella Jumalasta.

Kuva: Laura Oja

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 7-8 /2017

Edellinen artikkeliOlli Sivonen Joensuusta: ”Luottamustehtävät ovat minulle jonkinlainen uskontunnustus”
Seuraava artikkeliKolumni: Keskustelu kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä on muuttunut teologiseksi akrobatiaksi

Ei näytettäviä viestejä