Tuhkana tuuleen

[Arkistojuttu] Toukokuun alussa vuonna 1889 Helsingin Seurahuoneella kokoontuu 80 ihmistä. Tunnelma on jännittynyt.

Ihmiset on paikalle kutsunut ylikirjastonhoitaja ja filosofi Wilhelm Bolin, jota jälkipolvet tulevat luonnehtimaan ”yhdeksi maamme johdonmukaisimmista ateisteista”.

Kokouksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole puhua filosofiaa, vaan perustaa yhdistys edistämään kuolleiden polttamista ennen hautausta.

Asia eli polttohautaus on Suomessa vielä uusi ja se herättää vahvoja tunteita. Varsinkin kirkon piirissä hautausmuotoa vastustetaan ankarasti.

Seurahuoneella syntyy kuitenkin uusi yhdistys. Sen nimeksi tulee Kuolleenpolttoyhdistys Suomessa (Likbränningsföreningen i Finland).

Vainajat luolissa

Ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa samalla tavoin kuin ihmiset heidän ympärillään. Seemiläisten kansojen tapana oli sijoittaa ruumiit luonnon luoliin tai ihmisen tekemiin kammioihin. Myös maanalaiset katakombit alkoivat yleistyä hautapaikkoina.

Jeesuksen hautaaminen noudatti aikansa perinnettä. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: ”Joosef otti ruumiin, kääri sen puhtaaseen pellavavaatteeseen ja pani hautaan, jonka hän äskettäin oli itseään varten hakkauttanut.” Hauta-aukon edessä oli ovena suuri kivi, joka vieritettiin pois.

Alkukirkon aikaan poltettiin ruttoon kuolleiden ja rikoksentekijöiden ruumiita. Polttaminen tuli kyseeseen myös, jos oli pelättävissä että viholliset saavat ruumiin haltuunsa.

Seemiläisten kansojen keskuudessa ruumiin polttamista pidettiin epätoivottavana, sillä sielun ajateltiin vielä viipyvän ruumiissa ja poistuvan siitä ajallaan. Ruumiin polttamisen uskottiin vahingoittavan tätä prosessia.

Kristittyjen pilkkaa

Kristinuskoon sisältyy ajatus ruumiin ylösnousemisesta. Jo varhain kirkossa opetettiin, että ylösnousemusruumis on luonteeltaan hengellinen, ei kirjaimellinen ruumis. Mutta siitä huolimatta ajateltiin, että ruumiin laskeminen haudan lepoon oli parempi kuin sen polttaminen.

Kristinuskossa myös uskottiin koko ihmisen ylösnousemukseen, mikä oli näpäytys kreikkalaisen filosofian käsitykselle ihmisestä ruumis-sielu-vastakohtana.

Kristittyjen vainot lisäsivät kristittyjen vastenmielisyyttä ruumiiden polttamista kohtaan. Marttyyrien ruumiita ei annettu omaisille, vaan ruumiit poltettiin ja jäljelle jäänyttä tuhkaa roomalaiset pitivät merkkinä Jumalan häviöstä. Tuhkat heitettiin jokiin.

Ilojuhlasta terveysongelmiin

Kristityt hautasivat vainajansa ja seurakuntansa jäsenet kunnioituksella, sillä he uskoivat jälleennäkemiseen. Ajallinen seurakunta jatkoi elämäänsä taivaallisena seurakuntana.

300-luvulta lähtien seurakunnat alkoivat hankkia omia hautausmaita. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina hautajaisissa pukeuduttiin valkoisiin, sillä ajateltiin, että kyse on ilojuhlasta, koska vainaja on päässyt perille. Vasta myöhemmin suru ja tummat sävyt valloittivat hautajaiset.

Vainajia haudattiin kirkkoihin ja kirkkojen ympärille kaupunkien ja kylien keskustoihin. Vähitellen hautaaminen siirtyi asutuksen ulkopuolelle, muun muassa terveydellisistä syistä. Samasta syystä Ranskassa virisi 1700-luvun lopussa ajatus polttohautauksesta. Osa hautausmaista oli päässyt huonoon kuntoon. Lisäksi Ranskan vallankumous nosti esiin kirkonvastaisia aatteita.

Polttohautauksen eli tuhkauksen kannattajat perustelivat uutta käytäntöä usein materialistisesta maailmankatsomuksesta käsin. Oli luonnollista että kirkko vastusti tällaista suuntausta.

Polttohautaus herätti kiinnostusta myös Saksassa, jossa se liittyi uskonnolliseen liberalismiin, kirkonvastaisuuteen ja materialismiin. Polttohautaukseen liitettiin myös runollisia kielikuvia tuhkan sirottelusta, minkä tulkittiin viittaavan antiikkiin ja pakanuuteen.

Ensimmäinen krematorio

Wilhelm Bolin tutustui polttohautausaatteeseen opiskellessaan Saksassa, ja hän halusi edistää aatetta ideologisista syistä, vaikka Kuolleenpolttoyhdistyksen säännöissä sanotaan, että ”kuolleenpoltto ei ole vastoin maan uskontoa eikä lakeja”.

Bolinin aloitteesta perustettu yhdistys toimi arvostelijoiden mukaan aluksi liian passiivisesti ja polttohautauksen aate ei ottanut maassamme niin sanotusti tulta. Bolin erosi puheenjohtajan paikalta vuonna 1905. Uusi johto ryhtyi edistämään aatetta aktiivisesti ja muutti yhdistyksen nimen Suomen Ruumiinpolttoyhdistykseksi.

Ruumiinpolttoyhdistys sai vuonna 1916 Helsingin kaupungilta vuokraksi tontin, joka rajautui Hietaniemen hautausmaahan. Yhdistys sai kaupungilta myös lainan. Kesti kuitenkin 10 vuotta, ennen kuin Suomen ensimmäinen krematorio valmistui Hietaniemeen 1926 ja maamme ensimmäinen moderni tuhkaus suoritettiin 24. maaliskuuta.

Krematorion vastustajat, muun muassa Helsingin pappien veljespiiri, pitivät krematoriohanketta ei-kristillisenä.

Kirkolliskokoukselle tehtiin vuonna 1928 aloite, jossa toivottiin, että papeilla ei olisi lupa tai heitä ei voitaisi ainakaan velvoittaa siunaamaan vainaja, joka tuhkataan. Aloite raukesi ja kirkolliskokous totesi, että polttohautausta ei voinut pitää ”kristillisen uskon ja siveellisyyden” kannalta epäkristillisenä.

Vaikka kirkolliskokous ei tuominnut tuhkausta, se korosti että perinteinen arkkuhautaus on kirkon alkuperäinen tapa. Kirkossa myös korostettiin, että ruumis tulisi siunata ennen tuhkaamista.

Nykyisin kirkkokäsikirjassa tuhkahautaus tulee huomioiduksi omana kaavanaan vain tuhkauurnan maahan kätkemisessä.

Suosio kasvaa

Tuhkaus yleistyi Suomessa hitaasti. Syynä eivät olleet pelkästään asenteet, sillä Hietaniemen krematorio oli lähes 40 vuotta maamme ainoa. Vasta vuonna 1964 rakennettiin seuraavat krematoriot Karjaalle ja Espooseen.

Tällä hetkellä Suomessa on 20 krematoriota. Hietaniemen laitosta lukuun ottamatta kaikki muut krematoriot ovat seurakuntien omistamia. Uusia krematorioita on suunniteltu ainakin Kokkolaan, Rovaniemelle ja Porvooseen.

Vuonna 1990 tuhkausten osuus hautauksista oli 15 prosenttia. 20 vuotta myöhemmin eli 2010 tuhkausten osuus oli yli 41 prosenttia. Jos tuhkausten määrä jatkaa kasvuaan samaa tahtia kuin tähän mennessä, niin vuonna 2020 puolet hautauksista on tuhkauksia.

Varsinkin kaupungeissa on tietoisesti haluttu lisätä tuhkausten osuutta hautauksista, sillä hautausmaat uhkaavat täyttyä. Uusien hautausmaiden perustaminen on kallista ja käytännössä vaikeaa, jopa mahdotonta.

Vuoden 2010 tilaston mukaan eniten tuhkahautauksia on suurissa kaupungeissa: Helsingissä 82, Espoossa 79, Turussa 75, Tampereella 74, Lahdessa 71, Kotkassa 69, Vaasassa 67, Vantaalla 66 sekä Lohjalla ja Porissa 64 prosenttia.

Poltto- vai tuhkahautaus?

Perinteisesti Suomessa on puhuttu polttohautauksesta, mutta viime vuosikymmeninä varsinkin kirkollisissa ja niin sanotuissa ammattipiireissä on alettu puhua tuhkahautauksesta ja tuhkauksesta.

Vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan Polttohautaus Suomessa Tuomo Lehtinen perustelee polttohautaus-sanan käyttöä sillä, että sana on juurtunut suomenkieleen ja kadunmies ymmärtää paremmin sen merkityksen kuin jos puhuttaisiin tuhkahautauksesta. Lehtinen arvelee tuhkahautauksen olevan käytetympi ilmaus ammattipiireissä.

Toisaalta Lehtinen myös muistuttaa, että polttohautauksessa ei ole kyse polttamisesta vaan palamisesta, joten tuhkahautaus olisi osuvampi termi.

Vantaan seurakuntien hautausmaiden historiassa vuodelta 2004 Esko Koskenvesa kirjoittaa tuhkahautauksesta ja perustelee termiä sillä, että polttohautausta käyttävät myös ne, jotka vastustivat ja vastustavat edelleen vainajan ruumiin tuhkaamista. ”Polttohautauksella” synnytetään kovuuden ja uhkan tuntua.

Termien yleisyydestä saa tuntuman googlettamalla niitä. Hakusana polttohautaus antaa 45 000 osumaa, tuhkahautaus alle 2 000. Sen sijaan hakusana tuhkaus antaa 155 000 osumaa.

Yhdistyksen monta nimeä

Vuonna 1889 perustettu Suomen Kuolleenpolttoyhdistys muutti nimensä vuonna 1906 Suomen Ruumiinpolttoyhdistykseksi.

Vuonna 1974 yhdistys muutti nimensä Suomen Krematorioyhdistykseksi. Vuonna 1986 nimi vaihtui Suomen hautausmaa- ja krematorioliitoksi.

Vuodesta 2001 nimi on ollut Suomen hautaustoiminnan keskusliitto. Liiton nettisivujen mukaan ”krematorioasiaa ei enää tarvinnut korostaa, sillä asia on Suomessa otettu omaksi”.

Ruumiinpolttoyhdistyksestä irtautui vuonna 1926 Helsingin Krematorioyhdistys, jonka tehtävä oli ylläpitää Hietaniemen krematoriota. Vuonna 1997 yhdistys muuttui Krematoriosäätiöksi.

Lähteet:

Tuomo Lahtinen: Polttohautaus Suomessa. Aatehistoria ja kehitys (Åbo Akademi 1989).

Esko Koskenvesa: Tuhkahautaus – Teoksessa Tuula Hockman (toim.): Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään (Kirjapaja 2004)

Suomen hautaustoiminnan keskusliitto. Vuosikertomus 2010.

Kuva: Olli Seppälä. Helsingin Hietaniemen hautausmaalla on ollut uurnalehto vuodesta 1949 alkaen.

Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaan aikakauslehti Suolassa vuonna 2012. Lehden teemana oli kuolema.