4 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    “Minulla ja mummolla oli sama usko” Totesi Hanna. Näin juuri haluaisin itsekin kokea ja sanoa kaikkien uskovien kanssa. Hanna Nurminen on löytänyt saman, minkä Lutherikin löysi Paavalin kirjeistä, Jumala YKSIN vaikuttaa ihmisessä uskon ja kaiken sen mukana. Minäkin olen löytänyt tuon saman uskon Raamatusta.

    Toivon, että tämä väitöskirja herättää paljon keskustelua.

  • Kiitos Hanna Nurmiselle kiinnostavasta tutkimuksesta. Se auttaa varmasti osaltaan ymmärtämään vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun kriisin luonnetta. Aihepiiristä kiinnostuneen kannattaa lukea se.

    Tutkimuksen suurin ansio on mielestäni se huomio, että vanhoillislestadiolainen vanhurskauttamisteologian ytimeen kuuluu Kristuksen vanhurskauden imputaation ohella myös Kristuksen efektiivinen, reaalinen läsnäolo uskovassa. Aiemmassa tutkimuksessa vl-vanhurskauttamisoppi on nähty vahvasti forenssis-painotteisena. Teologianhistoriallisesti on kuitenkin mielestäni uskottavampaa, että juuriltaan pietistis-herrnhutilaisen lestadiolaisuuden vanhurskauttamisteologia on enemmän efektiivistä ja reaalis-onttista kuin puhtaan forenssis-imputatiivista.

    Samalla ei voi olla toteamatta, että tutkimus sisältää metodologisia ja muita ongelmia, jotka väistämättä vähentävät sen tutkimuksellista arvoa. Suurin kysymysmerkki liittyy metodiin. Nurmisen tutkimuksen lähtökohtana on hypoteesi kahden vanhurskauttamisopillisen linjan olemassaolosta. Tutkimustehtävänä on osoittaa hypoteesi oikeaksi. Kun tähän lisätään se, että armolinja ja pyhityslinja ovat olemassa vain abstraktio- ja metatasolla sekä se, että lähdemateriaali edustaa suurelta osin käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä, lähteiden väärinkäytön riski kasvaa suureksi. Tutkimusasetelma on rakennettu siten, että tutkijan on miltei mahdotonta olla löytämättä lähteistä juuri sitä, mitä hän on päättänyt löytää: kaksi vanhurskauttamisopillista linjaa.

    Ongelmaa korostaa se, että tutkimus sisältää lopulta varsin vähän varsinaista lähdeaineiston analyysiä. Tutkija tyytyy enemmänkin vain deskriptiivisesti kuvailemaan ”armolinjan” ja ”pyhityslinjan” teologiaa. Prosessia, jonka kautta tutkija on päätynyt siihen, että lähdeaineistosta todella löytyy nämä kaksi linjaa, ei ole kirjoitettu auki riittävällä tarkkuudella. Teksti on enemmän toteavaa kuin analyyttistä. Tämä on ongelmallista, koska väitöskirjan tulisi olla nimenomaan tutkimusraportti, jossa huolellisesti esitellään prosessi, jonka kautta tutkija on päätynyt tutkimustuloksiinsa. Näin tutkimus on falsifioitavissa, kuten aidon tieteellisen tutkimuksen tulee olla.

    Tutkimusta lukiessa jääkin usein hiukan epäselväksi, millä perusteella tutkija on sijoittanut tietyn teologisen korostuksen nimenomaan toisen linjan tunnuspiirteeksi. Kuten uudempaa suomalaista Luther-tutkimusta sekä sen herättämää akateemista ja kirkollista keskustelua seurannut tietää, esimerkiksi ajatus Kristuksen reaalis-onttisesta läsnäolosta uskovassa sopisi hyvin yhteen myös vahvan pyhitys- ja kilvoituskorostuksen kanssa. Miksi se on siis niin suurella varmuudella nimetty juuri armolinjan tunnuspiirteeksi?

    Lukija ei voi välttyä vaikutelmalta, että armolinja ja pyhityslinja on konstruoitu osin varsin subjektiivisin ja intuitiivisin perustein. Armolinjaan tutkija on halunnut koota kaiken sen vanhurskauttamisopillisen materiaalin, jonka hän itse kokee hyväksi ja oikeaksi. Pyhityslinja on puolestaan roskakori, johon on kaadettu se teologia, mitä tutkijan on vaikea hyväksyä. Tutkimusta lukiessa ei jää yhtään epäselväksi kumman linjan ”puolella” tutkija on. Sinänsä ymmärrän tämän – toki minäkin pidän enemmän tutkimuksessa kuvatun ”armolinjan” kuin pyhityslinjan teologiasta. Akateemiselle tutkimukselle subjektiivisuus ei ole kuitenkaan ansio.

    Subjektiivisuuden vaikutelmaa vahvistaa se, että viitteiden perusteella Nurmisen armolinja rakentuu merkittäviltä osin vuonna 1955 kuolleen maallikkosaarnaaja Heikki Jussilan postuumisti 1970-luvulla julkaistujen kirjojen varaan. Voi ehkä jopa kysyä, olisiko armolinjaa olemassa ilman Jussilan kirjoja? Postuumit julkaisut voi epäilemättä tietyin edellytyksin ottaa mukaan lähdemateriaaliin. Jos kuitenkin tutkimuksessa selvästi keskeisimmän roolin saava ”armolinja” rakentuu vahvasti 1950-luvulla kuolleen henkilön tekstien varaan, onko mielekästä sanoa, että se oli todellinen osa SRK:n 1970-luvun opetusta? Ei voi välttyä kysymykseltä, haluaako tutkija pitää niin päättäväisesti kiinni kahden linjan hypoteesistaan, että ”armolinjan” olemassaolo on osoitettava hinnalla millä hyvänsä?

    Kritiikille altis on myös Nurmisen ratkaisu rajata tutkimuksen ulkopuolelle vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian tarkastelu muuten kuin kahden linjan ymmärtämisen kannalta välttämättömin osin. Eksklusiivisella seurakuntaopilla on vanhoillislestadiolaisessa teologiassa erittäin keskeinen rooli. Aiemman tutkimuksen valossa liikkeen 1970-luvun kriisi oli olemukseltaan pyrkimystä selventää seurakunnan rajoja sekä korostaa entisestään seurakunnan ja seurakuntaopin asemaa liikkeen teologiassa. Toki Nurminen tuokin tätä problematiikkaa esille erityisesti pyhityslinjaa analysoidessaan. Nurmisen käyttämässä lähdemateriaalissa seurakunnan ja seurakuntaopin aseman korostuminen on niin vahvaa ja ilmeistä, että vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian huomattavasti laajempi ja seikkaperäisempi analyysi olisi ollut tarpeen.

    SRK:n 1970-luvun teologiassa ei korostunut niinkään pyhitys opinkohtana. Tästä syystä pidän erityisesti ”pyhityslinjan” nimeä harhaanjohtavana. Sen sijaan seurakunta eli ”Jumalan valtakunta” sekä sen jumalallinen arvovalta nousivat liikkeen teologiassa siinä määrin keskeiseen asemaan, että seurakuntaoppi uhkasi peittää alleen muut opinkohdat, jopa vanhurskauttamisen. Vanhurskauttamisen paikka eli seurakunta nousi tärkeämmäksi kuin itse vanhurskauttaminen. Lähes kaikki Nurmisen analysoimat ”pyhityslinjan” teologiset tuntomerkit palautuvatkin mielestäni tähän seurakuntaopin ylikorostumiseen, jota on perusteltua pitää SRK:n 1960- ja 1970-lukujen opetuksen ehdottomana ”megatrendinä” ja teologisena metasentrumina.

    Pyhityslinja on tutkimusnimikkeenä ongelmallinen myös siksi, että pyhitys-käsitteen analyysi, taustoitus ja määrittely jäävät tutkimuksessa varsin ohueksi ja pintapuoliseksi. Pyhitys-käsite saa tutkimuksessa keskeisen roolin, kun sen avulla nimetään toinen tutkimushypoteesiin ja -tuloksiin kuuluvista linjoista. Tämä huomioon ottaen käsitettä olisi ollut syytä problematisoida sekä avata laajemmin ja syvällisemmin.

    Kokonaisuutena todettakoon, että Hanna Nurmisen väitöskirja on hyvä lisä 2010-luvun lestadiolaisuustutkimukseen. Tutkimuksen viitteistä näkee, että tutkija on perehtynyt tarkoin laajaan lähdeaineistoonsa ja tehnyt siten suuren työn. Perusteellista lähdetyöskentelyä on aina syytä kunnioittaa. Tutkimuksesta olisi kuitenkin tullut parempi, jos tutkija olisi malttanut luopua työtään kahlitsevasta ja siihen tendenssimäisiä piirteitä tuovasta kahden linjan hypoteesistaan. Näin ollen, tietyistä poleemisista piirteistään huolimatta, toistaiseksi parhaan ja rehellisimmän systemaattisen analyysin SRK:n 1970-luvun teologiasta tarjoaa mielestäni yhä Miikka Ruokasen tutkimus ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979”.

  • Seppo Särkiniemi sanoo:

    Korteniemen kirjoitus antaa aiheen nostaa esille muutamia vasta-argumentteja.

    Väite a) Nurmisen väitöskirjassa on metodologisia ongelmia ja subjektiivisuutta, joka heikentää sen uskottavuutta ja akateemista arvoa.

    -Tällainen väite osoittaa, että kommentoijalta on unohtunut systemaattisen analyysin idean. Siihenhän kuuluu oleellisesti kaksi lukemista. Ensimmäisen perusteella tehdään tekstistä, sen keskeisistä käsitteistä ja (teologisista) rakenteista havaintoja, joiden perusteella määritellään tutkimusongelma ja voidaan määritellä myös hypoteesi. Analyysivaiheessa käsitteet tarkennetaan, rakenteet postuloidaan mahdollisimman selkeiksi ja tarkkarajaisiksi ja kaikki argumentoidaan lähdeviitteillä. -Kun analyysi kirjoitetaan lopulliseen muotoonsa, siinä ei kerrota tutkimushistoriaa, vaan vain lopputulos. Ajatus on se, että lukija ymmärtää tutkimuksen luettuaan mitä tutkija väittää/on saanut selville lähteiden (keskeisestä) struktuurista, miten käsitteet struktuurin sisällä määritellään, miten ne suhtautuvat toisiinsa ja miten argumentoinnin logiikka kulkee. Jos tätä prosessia kutsuu subjektisuudeksi ja intuitiiviseksi, silloin on Homeros torkahtanut ja systemaattisen analyysin idea on – ainakin tilapäisesti – unohtunut. Samaa uneliaisuutta edustaa väite “Ei voi välttyä kysymykseltä, haluaako tutkija pitää niin päättäväisesti kiinni kahden linjan hypoteesistaan, että ”armolinjan” olemassaolo on osoitettava hinnalla millä hyvänsä?” Lähdeviitteiden määrästä -joka on aina vain pieni otos todellisuudesta – ei minusta kovin luontevasti voi sanoa, että kyseessä on perustelu “hinnalla millä hyvänsä”

    Väite b): “Tutkimustehtävänä on osoittaa hypoteesi oikeaksi. Kun tähän lisätään se, että armolinja ja pyhityslinja ovat olemassa vain abstraktio- ja metatasolla sekä se, että lähdemateriaali edustaa suurelta osin käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä, lähteiden väärinkäytön riski kasvaa suureksi.”

    -On kyllä vaikea ymmärtää, miksi saarnat ja kirjoitukset olisivat vain “abstraktia metatasoa”. Eihän hengellinen elämä sen konkreettisemmaksi juurikaan voi tulla, ellei käydä ihmisiin käsiksi. Nurminenhan osittaa väitöskirjassaan jopa kiusallisen ja raskaslukuisen yksityiskohtaisesti, mitä 70 -luvulla ajateltiin litteroitujen saarnojen ja kirjoitusten perusteella. Osoittaminen on mahdollista juuri siksi, että kirjoittajien ja puhujien “tunne ja kokemus” heijastuu kielessä. Väitöskirjassa tämä kaikki analysoidaan auki käsitteiksi ja struktuuriksi.

    Väite/kysymys c): “… haluaako tutkija pitää niin päättäväisesti kiinni kahden linjan hypoteesistaan, että ”armolinjan” olemassaolo on osoitettava hinnalla millä hyvänsä?” Ymmärrän tämän kysymyksen niin, että siihen sisältyy implisiittinen kritiikki linjan laajuudesta tai siihen lukeutuvien ihmisten määrästä?

    -Nurminen ilmoittaa johdannossa varsin selkeästi, että tutkimus kuvaa päälinjoja, ei kaikkia mahdollisia -ja todellisiakin – ajattelutapojen variantteja. Systemaatikon intresseissä ei ole ilmoittaa myöskään eri linjojen kannatuslukukuja. Niistä ovat kiinnostuneita muiden metodien käyttäjät.

    Väite d): “Kritiikille altis on myös Nurmisen ratkaisu rajata tutkimuksen ulkopuolelle vanhoillislestadiolaisen ekklesiologian tarkastelu muuten kuin kahden linjan ymmärtämisen kannalta välttämättömin osin.”

    -Tätä “syytöstä” en oikein hahmota. Ekklesiologiahan on lestadiolaisuudessa keskeinen opinkappale kaikille, sekä armo – että pyhityslinjalle, että kaikille muille. Nurmisen analyysi vain osoittaa, miten ekklesiologia jäsentyy linjan teologisessa rakenteessa. Ts. miten ekklesiologia kummankin linjan ajattelussa ymmärretään, eli mikä on seurakunnan ja Jumalan valtakunnan opillinen, teologinen konstituutio. Asia tulee minusta tutkimuksessa harvinaisen selväksi.

    Väite e): “SRK:n 1970-luvun teologiassa ei korostunut niinkään pyhitys opinkohtana. Tästä syystä pidän erityisesti ”pyhityslinjan” nimeä harhaanjohtavana.”

    -Nimityksen onnistuneisuutta eí systemaatikon tekstissä ratkaise termin käytön “määrä”, johon oletan Korteniemen väitteellään “korostuksen puutteesta” viittaavan. Se on valittu toisen linjan nimitykseksi siksi, että vapaasta ratkaisuvallasta, syntiopin kaventumisesta, kuuliaisuudesta, jatkuvasta ilmoituksesta ja omantunnon hoitamisesta muodostuu teologinen kokonaisuus, jolle on vaikea keksiä parempaa nimeä kuin “pyhitys”. Näin siitä huolimatta, että teologian historiassa pyhityksen käsitettä on tulkittu monella tavalla, suppeammin ja laajemmin. Nurmisen väitöskirjan lukenut saa kuitenkin varsin hyvän kuvan, mitä käsite tarkoitti pyhityslinjan ajattelussa.

    Korteniemen niihin kommentteihin, joissa hän arvostaa väitöskirjaa, minun on helppo yhtyä. Mitään erityistä “tendenssiä” minä en Nurmisen väitöskirjasta kuitenkaan löydä toisin kuin muutamista muista lestadiolaisuutta koskevista tutkimuksista. Armolinja esityksen laajuus ei tee väitöskirjasta tendenssitutkimusta. Johdannossa on selkeästi ilmoitettu menettelyn syy. Linjoja kuvataan esitetyssä järjestyksessä ja juuri niin paljon, että lukija ymmärtää mitä puheella kahdesta vanhurskauttamisopin linjalla tarkoitetaan. Sitä on systemaattinen analyysi.

  • Kiitos, Seppo, mielenkiintoisista ajatuksista. Oli viihdyttävää lukea niitä.

    ”Kun analyysi kirjoitetaan lopulliseen muotoonsa, siinä ei kerrota tutkimushistoriaa, vaan vain lopputulos.”

    Pelkkä tutkimustuloksen kertominen ei riitä. Kirjalliseen muotoon saatetun tutkimuksen tulee olla raportti tutkimusprosessista. Siinä tulee esitellä huolellisesti, millaisen analyysin kautta tutkija on päätynyt tutkimustuloksiinsa. Näin tutkimus on falsifioitavissa, kuten tieteellisen tutkimuksen tulee olla.

    Nähdäkseni Hanna Nurminen sortuu väitöskirjassaan juuri tähän virheeseen: hän kertoo vain tutkimustuloksen mutta ei avaa riittävästi sitä, millaisen analyysin kautta tuloksiin – eli kahden linjan olemassaoloon – on päädytty. Occamin partaveistä soveltaen kahden linjan olemassaoloa ei tule olettaa, mikäli ei kattavasti osoiteta, että niiden olemassaolo tulee olettaa.

    Linjojen laajakaan kuvaileminen – joka vie kyseisestä tutkimuksesta suurimman osan – ei ole vielä analyysiä, joka osoittaisi, että niiden olemassaolo tulee olettaa. Ei myöskään lähdeviitteiden suuri määrä sinänsä, koska lähdeaineisto tässä tapauksessa on suureksi osaksi käsitteellisesti hyvin epätarkkaa kieltä, jonka merkityssisältö on häilyvä. Moni viitteestä löytyvä tekstinpätkä ei mielestäni lainkaan selvästi tue leipätekstissä olevaa väitettä.

    Tutkimuksen keskeinen tulos on kahden vanhurskauttamisopillisen linjan olemassaolo. Tällöin päähuomio olisi tullut kohdistaa sen osoittamiseen, että kahden linjan olemassaolo on syytä olettaa sen sijaan, että niiden olemassaoloa ei oleteta. Nyt niin ei tapahdu. Linjoja kuvaillaan kyllä sinänsä hienosti, mutta niiden olemassaolon osoittavaa analyysiä se ei vielä ole.

    ”Lähdeviitteiden määrästä -joka on aina vain pieni otos todellisuudesta – ei minusta kovin luontevasti voi sanoa, että kyseessä on perustelu ’hinnalla millä hyvänsä’”

    Tutkimuksessa on armolinjan puolella pitkiä jaksoja, joissa ei viitata juuri muuhun kuin Jussilaan. Mutta kuten jäljempänä itse toteat, ratkaisevaa ei ole viitteiden määrä vaan niiden asema analyysissä. Jos armolinjan teologiaa kaikkein selkeimmin edustavat kohdat löytyvät Jussilan (tai muiden jo ennen 1970-lukua kuolleiden saarnaajien, kuten Matti Suon) teksteistä, voidaan kysyä, oliko 1970-luvulla todella olemassa tutkimuksessa kuvattua armolinjaa? Tämän tyyppinen tilanne näyttää olevan.

    ”On kyllä vaikea ymmärtää, miksi saarnat ja kirjoitukset olisivat vain ’abstraktia metatasoa’.”

    Abstraktilla metatasolla tarkoitan sitä, että linjat olivat olemassa vain tutkijan jälkikonstruktioina eivätkä teologisina koulukuntina omine kannattajineen.

    ”Ymmärrän tämän kysymyksen niin, että siihen sisältyy implisiittinen kritiikki linjan laajuudesta tai siihen lukeutuvien ihmisten määrästä?”

    Ymmärrät väärin. En kritisoi linjan laajuutta enkä ihmisten määrää. En nähdäkseni anna minkäänlaista aihetta tällaiselle ”ymmärrykselle”.

    ”Nimityksen onnistuneisuutta eí systemaatikon tekstissä ratkaise termin käytön ’määrä’, johon oletan Korteniemen väitteellään “korostuksen puutteesta” viittaavan. Se on valittu toisen linjan nimitykseksi siksi, että vapaasta ratkaisuvallasta, syntiopin kaventumisesta, kuuliaisuudesta, jatkuvasta ilmoituksesta ja omantunnon hoitamisesta muodostuu teologinen kokonaisuus, jolle on vaikea keksiä parempaa nimeä kuin ’pyhitys’.”

    Tässä(kään) kohtaa en viittaa termin käytön tai mihinkään muuhunkaan määrään. Kyselen, mihin teologiseen metasentrumiin eli minkä opinkohdan korostamiseen syntiopin kaventuminen, kuuliaisuus, jatkuva ilmoitus ja omantunnon hoitaminen todella palautuvat. Väitän, että seurakuntaopin eivätkä pyhityksen. Osuvampi nimi ”pyhityslinjalle”, mikäli kahden linjan hypoteesista halutaan pitää kiinni, olisi helppo keksiä. Se voisi olla seurakunta-/valtakuntalinja. Juuri tämän hahmottamiseksi laajempi ekklesiologinen analyysi olisi ollut paikallaan.

    En väitä tutkimusta lainkaan arvottomaksi. Subjektiivisuus- ja tendenssimäisyysongelma on kuitenkin mielestäni tosiasia, eivätkä Sinun vasta-argumenttisi tätä näkemystäni muuttaneet.