Joh. 1: 29–34

Älä kato ittees, kato taivasta!

Näin alkaa ja päättyy Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki. Sain sen joululahjaksi ja sepä oli melkoinen lukuelämys. Suosittelen!

Romaani kertoo keski-ikäisestä maalämpöyrittäjä Rautalasta joka joutuu liikenneonnettomuuteen. Elämä pysähtyy ja alkaa hidas toipuminen ja paluu kohti elämää. Hotakainen kuvaa hulvattoman koomisesti mutta samalla vakavan riipaisevasti miten vaikeaa on ottaa vastaan elämän lahja jonka oli menettämäisillään. Siis siitä miten vaikea asia armo on.

Älä kato ittees, kato taivasta!

Kirjan alussa tämän sanoo ambulanssin ensihoitaja Rautalalle. Hän on loukussa vääntyneen autonromun sisällä. Katkenneet luut puskevat nahkan läpi. Jalat ja kädet ovat turtana. Ne eivät tottele. Kauhu ja paniikki hiipii mieleen. Mitä elämästä voi enää tulla? Ensihoitaja rauhoittelee viisaasti shokissa olevaa: “Älä kato ittees, kato taivasta!”

Hotakainen kuvaa onnettomuuden kautta samalla hyvinvointiyhteiskuntamme toimintaa. Ambulanssinkuljettaja, ensihoitaja, palomiehet, lääkärihelikopteri. Kaikki hyörivät hänen ympärillään ja ovat vain häntä varten. He tekevät kaikkensa että Rautala saadaan autoromun sisältä pois. Kukaan ei kysy onko hänellä vakuutusta tai kuinka paljon hän on maksanut veroja tai mikä hänen ammattinsa ja tittelinsä on. Tärkeintä on saada loukkaantunut nopeasti sairaalaan leikkauspöydälle ja hoitoon.

Tämän pyhän aihe on Kasteen lahja. Pyhässä kasteessa on jotain samanlaista kuin Rautalan tapauksessa. Siinä ei kysytä mitä olet tehnyt, miten elänyt, miten paljon hyödyttänyt yhteisöä ja yhteiskuntaa. Kaste ei kysy tai edellytä mitään. Se antaa kaiken. Se antaa hoidon haavoittuneelle. Se puhdistaa liat ja tahrat.

Kaste tekee ihmisen terveeksi. Ei siksi että ihminen itse siihen kykenisi. Vaan siksi että Kristus on järjestänyt kaiken valmiiksi. Hän on maksanut puolestamme vakuutusmaksut ja verot. Hän on antanut elämänsä jotta meillä olisi elämä. Hän on haavoitettu jotta me voisimme tulla terveiksi ja eheiksi.

Jotta voimme saada kasteen lahjan, meidän tulee nostaa katse itsestämme. Johannes ohjaa tähän päivän evankeliumissa. Hän kehottaa katsomaan Jeesusta. Johanneksen sormi osoittaa: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa joka ottaa pois maailman synnin.”

Ihmisellä on kyllä iso houkutus katsoa itseensä. Ajattelen että itseäni penkomalla opin tuntemaan sisikuntani ja löydän elämän tarkoituksen. Näin varmaan on tiettyyn rajaan asti. Erilaisten terapioiden tarkoitus on oppia ymmärtämään omaa käyttäytymistä ja omia tunteita, ehkä myös muuttamaan niitä.

Usein kuitenkin käy niin että itseäni tuijottaessa ahdistun. Löydän sellaista jota en toivoisi itsessäni olevan. Löydä haavoittuneen elämän joka on epäjärjestyksessä, josta murtuneet luut tunkevat ulos. Sisäinen kipu nousee pintaan ja sumentaa elämän ilon.

Silloin on hyvä jos lähellä on toinen joka sanoo: ”Älä kato ittees, kato taivasta!”

Kun nostan katseen itsestäni pois, saattaa tapahtua ihme. Kipu hellittää. Elämään kajastaa toivon valonsäde. Vaikka haavoittuvuus ja murtuneisuus ovat totta, ne eivät hallitse koko elämää. Näen toisen ihmisen vierelläni. Näen ehkä Kristuksen. Hänet joka kantaa minua ja ottaa pois maailman synnin.

Näin tapahtuu kasteessa. Kristus pesee siinä puhtaaksi synnistä ja kaikesta pahasta. Kristus ottaa minut paareille ja hoitaa haavat kuntoon. Hän pukee vielä ylleni vanhurskauden valkoisen vaatteen. Sen kanssa kelpaa elää.

Juuri nyt näyttää siltä että kirkossammekin on vaara kääntyä sisäänpäin ja käpertyä itseensä. Kirkosta eroaminen, riitely näkemyksistä ja rakenteista uhkaavat rampauttaa kirkon elämää. Evankeliumin ilo ja valo näyttävät hukkuvan masentaviin uutisiin.

Olisiko myös kirkollemme hyvä tämä kehotus: ”Älä kato ittees, kato taivasta!”

Kun nostamme katseen taivaaseen, Kristuksen valoon, inhimilliset kähinät ja hälinät jäävät sivuun. Ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Niissä kun näyttää monesti olevan kyse inhimillisestä oikeassa olemisen halusta, mielipide-eroista ja halusta sanoa viimeinen sana.

Johannes myös toteaa osoittaessaan Jeesusta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”

Tämä onkin aikamoinen läksy kun mieluusti näkisin itseni kiiteltynä, ihailtuna keskipisteenä. Totta kai hyväksyntää ja arvostusta jokainen tarvitsee. Sitä että huomataan ja kiitetään kun aihetta on. Mutta jos minä olen suuri, silloin ei elämässäni ole tilaa toisille. Ymmärrän että itselläni on tässä erityisen kilvoituksen paikka kun hoitooni on uskottu entistä suurempi Tuomiokirkkoseurakunta.

”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Tämän kaste vaikuttaa. Se hukuttaa alleen itseriittoisen ja egoaan täynnä olevan ihmisemme. Tilalle nousee uusi luomus, sellainen joka huomaa lähimmäisen. Sellainen joka on Kristuksen kaltainen.

Tästä Paavali kirjoittaa 2. Kor. 5:
”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!”

Paavali jopa kirjoittaa syvästä kohtalonyhteydestä Kristuksen kanssa (Gal. 2:20):
”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.
Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”

Älä kato ittees, kato taivasta.

Johannes näki taivaasta kyyhkysen laskeutuvan Jeesuksen päälle. Voisimmeko me nähdä sen miten Jumalan Henki tulee luoksemme ylhäältä ja ympäröi meidät hyvyydellään ja kaikilla lahjoillaan? Voisimmeko ottaa epäröimättä vastaan Kristuksen hoidon? Ja tekisikö se tilaa sydämessämme myös toisten huolille ja taakoille? Voiko käydä kuten Hotakaisen kirjan Rautalalle joka pelastumisensa jälkeen sairaalassa lupaa itselleen maksaa nurisematta verot kaikista urakoistaan? Hän näin haluaa kantaa vastuunsa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta.

Kasteen lahja nostaa katseemme lähimmäiseen, ja johtaa iloiseen vastuunottamiseen sen mukaan mitä kykyjä ja lahjoja Jumala on itse kullekin antanut?

Siksi: Älä kato ittees, kato taivasta. Katsokaa Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit!