Mark: 7: 5-13

Jos olet jossakin paikassa – vaikkapa täällä kirkossa – aivan ensimmäistä kertaa, joudut todennäköisesti hiukan vilkuilemaan ympärillesi. Minkälaisia tapoja täällä on, miten muut toimivat? Osaankohan toimia ja käyttäytyä sillä tavalla kuin muut? Samalla saatat ihmetellä, miksi nuo toiset toimivat täällä juuri tällä tavoin.
Itselläni oli juuri tällainen tuntu, kun kesällä sain olla viikon Englannissa kansainvälisessä ja samalla ekumeenisessa virsitapahtumassa. Viikon aikana vietettiin lukuisia rukoushetkiä ja jumalanpalveluksia, joissa vetovuorossa oli joka kerta eri kirkkokuntien jäsenet. Siten joka kerta oli myös aivan uudet tavat ja käytännöt. En siis ollut suinkaan ainoa, jonka piti sivusilmällä vilkuilla, minkälaisia tapoja tällä kertaa noudatetaan.
Erilaisten tapojen sekamelskan keskellä tuntui kuitenkin olevan yksi tapa, joka yhdisti lähes kaikkia ympäri maailmaa yhteen tulleita kristittyjä. Tästä yhdestä asiasta, sen vapauttavasta tunteesta iloittiin. Se oli nimittäin se, että joka kerta kun aloimme laulamaan virttä, ilman erillistä kehotusta nousimme seisomaan!

Useimmille meistä omat perinteiset tapamme lienevät niitä, jotka koemme normaaleiksi ja jollain tavoin pysyviksi. Ne ovat olleet olemassa aina ja niiden täytyy pysyä myös tulevaisuudessa. Martti Luther nähdään mieluiten oman aikamme tapojen vaalijana kuin renessanssin ajan katolisena, jolle Pyhän Neitsyt Marian kunnioittaminen oli tärkeä osa elämää. Jeesuskin saatetaan kuulla ja nähdä jonkinlaisena suomalaisen arvomaailman puolestapuhujana ja on vaikea ajatella häntä monilta arjen ja uskonnollisen elämän tavoiltaan ehkä lähemmäksi Lähi-idän muslimia kuin länsimaista ihmistä.
Tämän päivän raamatunteksteissä kuulemme, kuinka ”Toiseus” kyseenalaistaa totutut tavat. ”Toiseudella” tarkoitan tässä vaikkapa profeettaa, joka havahduttaa huomaamaan keskuudessamme rehottavan epäoikeudenmukaisuuden ja rakkaudettomuuden. ”Toiseus” voi olla myös apostoli, joka kiivaasti vastustaa sitä, että voisimme itseämme korostavilla hyvillä teoillamme ansaita Jumalan suosion. ”Toiseus” on varsinkin Kristus, joka ehkä poikkeuksellisenkin kovin sanoin arvostelee sellaisia perittyjä tapojamme, jotka estävät meitä noudattamasta Jumalan sanaa, rakkauden käskyä.
Kyseenalaistava ”toinen” on jotain aivan muuta kuin valtavirtaa. Häntä ei ole valittu demokraattisesti, hän ei välttämättä elä niin sanotusti ”maassa maan tavalla”. Voisiko hän olla vaikkapa murrosikäinen teini, joka loppuun asti ärsyttävästi kyseenalaistaa kaiken auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin vetoamisen? Kiusallisen itsevarmalla ja itseriittoisella tavallaan hän löytää kaikki porsaanreiät, jotka vanhemmat ovat epäonnistuneet tukkimaan ja romahduttaa näin lopulta periaatteiden ja tottumusten rakennelman kuin korttitalon.
Entäpä jos kyseenalaistava ”toinen” olisikin suomalainen vapaa-ajattelija? Hän on kirkkoa kohtaan epäreilu ja aiheuttaa paljon vahinkoa, mutta haastaa samalla ihmisten tapoihin ja tottumuksiin kirjatut instituutiot, jotka estävät meitä ajattelemasta itsenäisesti. Hän haastaa kaiken jäykkyyden ja hitauden, jotka estävät toimimisen lähimmäisen parhaaksi.
Vai olisiko tuo ”toinen” ulkomailta Suomeen muuttanut ihminen, joka ihmettelee uuden kotimaansa kummallisia tapoja? Miksi kaikki on niin yksityistä, niin että ei oikeastaan ole mitään yhteistä? Miksi yksilön valinnan vapaus on niin laajaa, että ei ole edes yhteistä pyhäpäivää ja näin ihmisiä tapetaan työnteolla? Miksi on niin paljon yksinäisiä ja oman onnensa nojaan joutuneita? Miksi ongelmiin etsitään vastausta lähinnä alkoholista ja väkivallasta?
Kyseenalaistaja on vaarallinen peili, joka uhkaa viedä tuhkatkin pesästä. Se aiheuttaa minussa suoranaista vihaa. Jääkö minulle mitään jäljelle, jos hän vie meiltä kaikki niin meille rakkaat tavat?

Kun apostoli Paavali saarnaa Galatian maakunnan seurakunnille, hän puhuu rajulla tavalla ”vanhan luonnon ristiinnaulitsemisesta” edellytyksenä uuden syntymiselle. Vanha pääsiäisvirsi puhuu samaa tarkoittaen ”vankeuden vangitsemisesta”. Kristillisen uskomme ratkaisu pölyttyneisiin ja itseämme korostaviin tapoihimme ei ole se, että ne korvataan taas uusilla säännöillä ja kahleilla. Jos tätä yritämme – ja tokihan me jatkuvasti yritämme – joudumme yhä pahemman pakkovallan ja orjuuden alle. Elämää ilman itsekkäitä tapoja ei ole olemassa. Siksi se on ristiinnaulittava!
Muuta tietä ei ole, kuin että Kristus itse ottaa vangitun osan ja alkaa elää uutta elämää meissä. Silloin ”vankeus vangitaan”, taakat annetaan pois ja alkaa syntyä uusia ”hedelmiä”, vapauden hedelmiä: rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää. Meidät vapautetaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä!
Kristusta on ahdistavaa kuunnella, koska häntä kuunnellessa jokainen joutuu ymmärtämään, että joudun luopumaan itsestäni ja joudun muutokseen. Vaivalla rakentamani elämä ja sen tottumukset eivät ole pysyviä ja joku toinen saattaa olla enemmän oikeassa kuin minä.

Joskus uudet ja oudot tavat aiheuttavat epävarmuutta ja kiusaantumista, ehkä jopa turvattomuuttakin. Silloin on hyvä kysyä, mistä tämä johtuu. Onko kyse uudesta kahlehtivasta tavasta, joka vaikeuttaa paitsi omaa oloani myös estää rakkauden yhteyden syntymistä toiseen? Vai onko epävarmuudessani kyse vain siitä, että joudumme pienen linnunpoikasen tavoin jättämään näennäisen helpon ja vaivattoman pesäelämän ja suurella vaivalla opettelemaan meille annetuin siivin lentämisen taidon? Ja siten havahtua näkemään, että pieni pesäkoppi ei ollutkaan vielä koko maailma?