Joh. 4: 31–38

”Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Minusta tämä lause sopii tämän vuoden otsikoksi. Onhan armaan kotimaamme 100-vuotisjuhlavuosi. Äitimme ja isämme ovat tehneet työtä ja rakentaneet tätä maata eri tavoin. Itsekin olemme olleet osaltamme mukana yhteisessä työssä. Monella tapaa pääsemme korjaamaan työn tuloksia, aineellista ja henkistä hyvinvointia.

Tässä tekstissä puhutaan peltotöistä, kylvämisestä ja sadonkorjaamisesta. Olen itse maatalon poika Pohjois-Savosta. Siellä pellot ovat kivisiä. Pikkupojasta tuli kivenkeruu keväisin tutuksi. Routa nosti talven aikana aina uusia kiviä pintaan.

Hikisen kiveämisen jälkeen levitettiin lanta ja muokattiin pellon pinta tasaiseksi. Sitten oli siemenen kylvön vuoro. Isä sen pääasiassa hoiti, aiemmin käsin, sittemmin traktorikylvimellä. Pellon pinta jyrättiin tasaiseksi niin, että siemenet sekoittuivat multaan. Kun oras alkoi vihertää, sitä oli kaunis katsella. Syksyllä tuleentuneessa kullanhohtoisessa viljapellossa oli lupaus sadonkorjuusta. Viljanpuinnissa oli kiitollisuutta. Työ tuotti satoa.

Myös monelle teille syntymäpäiväsankareille tällainen maatalon elämä on varmasti tuttua lapsuudesta. Siihen liittyy nostalgiaa menneestä maailmasta.

Maatalous ei tarjonnut monellekaan mahdollisuutta jäädä kotikylälle. Piti lähteä pois, kouluun, opiskelemaan, etsimään muualta työtä. Tie toi kaupunkiin. Täältä löytyi koti ja elämänpiiri. Työ löytyi konttorista, tehtaasta, kaupasta, koulusta jne.

On myös teitä joille kaupungin elämänmuoto on alusta asti ollut tuttu. Olette syntyneet ja kasvaneet kaupungissa.

Kehitys ja muutos ovat olleet valtavat sadan vuoden aikana. Olemme kiitollisia meitä edeltäneille sukupolville heidän työstään. Saamme osaltamme korjata heidän työnsä ja vaivannäkönsä hedelmää. Saamme myös viedä heidän työtään eteenpäin.

Kotimaa Suomi on ison kiitoksen aihe!

Kiitoksen aihe on myös reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhla tänä vuonna. Isolta osin Martti Lutherin alullepaneman kirkon uudistuksen seurauksena maamme on tällainen kuin on. Kirjakielemme isä Mikael Agricola oli Lutherin työtoveri. Rippikoulun, kinkereiden ja Katekismuksen pänttäämisen kautta lukutaito tavoitti kaikki kansanryhmät. Kirkonkylän saarnatuoli oli pitkään paras viestintäkanava. Sivistys ja koulutus levisivät kauan pappiloiden kautta.

Tuttua lienee meille kaikille katekismuksen opiskelu rippikoulussa. Kymmenen käskyä piti opetella ulkoa. Pappi tenttasi myös niiden selitykset. Itse en enää muista kaikkia selityksiä mutta muistan kysymyksen kunkin käskyn jälkeen Mitä sen on? Muistan myös miten käskyn selitys alkoi: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa..”
”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa..”

Rippikouluikäisenä tuo lause oli ehkä enemmän ulkoa opittu kuin sisäistetty. Ei ollut tarkkaa ymmärrystä mitä se tarkoitti.

Mutta jotain tuntemuksia siihen liittyi. Pikkupoikana isoveljet pelottelivat: Jos teet pahaa, Jumala rankaisee ja pudottaa kuuman kiven päähän.” Uskonasioihin liittyi pelkoa ja arkuutta. Jumala oli jotain mistä ei oikein saanut otetta, kaukainen ja pelottavakin.

Kuitenkin Jumala kiehtoi ja veti puoleensa. Mummoni oli harras uskovainen. Hän luki aina illalla iltarukouksen. Oli turvallista nukahtaa kun mummo pyysi enkeleitä varjelemaan kaikelta pahalta.

Mummo välitti turvallista ja rakastavaa kuvaa Jumalasta. Hän oli kokenut elämässään raskaita menetyksiä. Mies oli halvaantunut ja hukkunut kalareissulla. Yksi lapsi oli kuollut tapaturmaisesti nuorena. Kuitenkin mummo oli kiitollinen Jumalalle. Hän sanoi: ”Jumala sallii monenlaista mutta pitää kyllä huolen.”

Mummon usko ja elämänasenne olivat minulle rippikoulua ja katekismuksen pänttäämistä parempi todistus Jumalasta. Mummon kylvämä uskon ja luottamuksen siemen on itänyt sydämessäni elämän aikana.

”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa..” En osaa oikein sanoa, pitääkö Jumalaa varsin pelätä tai peljätä kuten vanha kieliasu kuului? Mutta kyllä Jumalaan liittyy tutkimattomuutta. Emme tavoita hänen teitään ja ajatuksiaan. Monet kysymykset tuntuvat jäävän vastausta vaille.

Kuitenkin voimme etsiä turvaa hänen läheltään kun elämä kolhii. Voimme tulla hänen luokseen kuin rakastavan isän luo. Voimme luottaa että hän sulkee jokaisen suureen syliinsä niin kuin äiti lapsensa.

Jeesus opetti näin Jumalasta. Jumala on Isä joka huolehtii lapsistaan ja kaikista luoduistaan.
Tällaista siementä on elämäämme kylvetty. Isovanhemmat, vanhemmat, opettajat koulussa ja rippikoulussa ovat ohjanneet kyselemään elämän tarkoitusta, etsimään Jumalaa. Kunkin kohdalla tie on ollut erilainen, toiselle tasaisempi ja selkeämpi, toinen on joutunut kulkemaan mutkaisemman reitin. Millaista satoa elämän ja uskon kylvö on sinun kohdallasi kantanut?

Katekismuksesta on jäänyt mieleeni toinenkin lause. Se liittyy elämän tarkoitukseen, siihen mikä elämässä on tärkeintä. Se kuuluu näin:
”Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Usko on luottamusta. Se on luottamusta siihen että Jumala on hyvä vaikka en hänen teitään aina tavoita. Jumala on armollinen ja antaa virheet Kristuksen tähden anteeksi. Vaikka elämässä on pimeitä vaiheita niin että luottamuksen oras uhkaa kuivua ja kuihtua, silti Vapahtaja on rinnallamme. Kristus kulkee tämän elämän matkan ja saattaa perille taivaan kotiin.

Yksi laulu on jäänyt lapsuudesta mieleen. Mummoni sitä lauloi usein. Ehkä se sopii tähän päivään ja teidän syntymäpäiväsankarienkin ajatuksiin:

1.
Paljon ois aihetta lapsella kiittää.
Jumalan lahjoja kaikille riittää.
Päivä jo yksikin aamusta varhain
iltahan ehditty lahja on parhain.

2.
Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis,
niistä ei yhdenkään kadota sallis.

3.
Lapsonen siis kätes yhtehen liitä.
kaikista päivistä Jeesusta kiitä.
Aina se muistaos: tänään on juuri
varattu sinulle siunaus suuri.