Matt.18:25-35

Turun toisen piispantalon seinällä on Elina Luukkasen grafiikanlehti. Siinä on kuvattuna koivikko. Taustalla on nuoria, suoria, valkokylkisiä koivuja pienissä ryhmissä. Kuvan keskellä etualalla on yksi koivu yksinään. Se on taipunut kaarelle niin, että latvaoksat ottavat maahan.

Kuvaa katsoessa kysyn, mikä on se näkymätön taakka, joka on painanut niin, ettei ole jaksanut seistä suorassa. Mikä ihmisen voi painaa niin? Millaiset epäonnistumiset, millainen kokemus siitä, että ei pysty, osaa tai jaksa täyttää ihmisen mittaa. Millaiset kokemukset siitä, että on jäänyt ulkopuolelle. Onko takana työpaikan menetys, epäonnistuminen avioliitossa, murhe ja syyllisyys lasten puolesta; tai nuoren ihmisen kysymys siitä, kuka on ja välittääkö hänestä kukaan; tai kokemus erilaisuudesta; tai uupuminen liian kovien odotusten ja vaatimusten alla.

Ajattelen, että piispantalon seinällä on hyvä ja tarpeen olla kuva, joka panee kysymään juuri tätä: Mitkä taakat painavat ihmistä maahan? Kun tänään vihitään uusia pappeja, heidät lähetetään tehtävään, jossa tärkeää on kaikkien koivujen keskellä nähdä juuri se koivu, se ihminen, joka on sisällään painunut alas ja kumaraan. Heidät lähetetään kuulemaan ja tunnistamaan taakkojen alta armahtamisen odotus, vaikka se pukeutuisi näennäisen vahvuuden alle. Heidät lähetetään armottomasti painavan elämän keskelle välittämään armoa. Heidän tehtävänsä ydin on siinä, minkä Jeesus äsken lukemassani vertauksessa kuvasi: siinä katsannossa, joka lopulta on tärkein, ihmisen ollessa Jumalan edessä paljaana ihmisenä, ratkaisevaa ei ole vaatimusten täyttäminen tai saavutukset tai onnistuminen, ei se, jaksaako seistä suorassa tässä metsässä. Ratkaisevaa on armo. Etualan koivu on koivu Jumalan tahdosta ja sellaisena. Alas painuneitten rinnalle nämä papit lähetetään, rohkeasti nostamaan huonoutensa tai taakkojensa alla olevia pystyyn.

Kun katson kuvaa ja luen samalla Jeesuksen vertausta, jossa kuninkaan armahtama palvelija osoittautuu armottomaksi toisia kohtaan, kysyn myös, ovatko ne koivut, jotka seisovat taaempana suorina pienissä ryhmissä, niitä, jotka ovat kovuudellaan ja armottomuudellaan painaneet yhden kumaraan. Millaista loukkausta, millaista väheksyntää, tuomitsevaa asennetta, silkkaa julmuutta ja henkistä tai todellista väkivaltaa taustalla on. Kysyn myös, missä kristittyinä tosiasiassa olemme. Mietin, olemmeko armosta puhuessamme kuitenkin taustan suoraryhtisiä, jotka Jumalan nimissä ja Raamattuun vedoten hienovaraisesti ja ystävällisesti painavat toista maahan, tuomitsevat, väheksyvät, mitätöivät tai katsovat alaspäin. Sitä ei mikään oikeuta, ei missään tilanteessa. Jeesuksen vertauksessa näkyy, miten Jumalan edessä ainoa, millä on todellista merkitystä, on se, miten kohtelemme toisia ihmisiä. Kyse on siis kohtelusta, todellisesta toisen ihmisen kohtelusta, ei siitä, miten muotoilemme periaatteet tai perustelemme toimintaamme, ei uskonnollisesta mielenlaadusta.

Kun katselen kuvaa ja maahan painunutta koivua, ajattelen, miten syviä ja haavoittavia jälkiä toinen ihminen voi toiseen jättää. Se voi tapahtua suoralla, raa’alla väkivallalla, mutta myös mitätöimällä, olematta näkemättä toista, ohittamalla, alistamalla, tuhansilla tavoilla. Työpaikalla, koulussa, perheessä.

Mitä läheisemmistä suhteista on kysymys, sitä raskaampia ja syvemmälle painuneita ovat loukatuksi tulemisen ja haavoittamisen taakat.

Anteeksiantamisen voima on tavattoman suuri. Sen tietää jokainen, joka on kokenut raastavien riitojen jälkeisen todellisen sovinnon. Siinä on keveyttä, vapautumista; maahan taipunut koivu nousee ylös.

Aina se ei ole mahdollista. Ehkä haavat ovat liian kipeitä, tai ei ole enää sitä, jonka kanssa voisi sovinnon tehdä.

Vaikka aika pehmentää paljon ja muisti valikoi ja haurastaa asioita, vaikeimmat haavat eivät poistu. Ne ovat jossain sisässä ja kalvavat. Niissä koteloissa voi kasvaa katkeruutta. Unohtaminen ei ole sama asia kuin anteeksi antaminen. Anteeksi antaminen edellyttää muistamista ja hyväksymistä. Se voi joskus viedä paljon aikaa. Se voi tarkoittaa kulkemista oman sisimmän pimeille alueille ja kipuihin. Sellaista ei voi pakottaa, ihminen muistaa niin paljon kuin on mahdollista muistaa. Toinen ihminen voi olla suureksi avuksi, kun kulkee oman sisimpänsä sekavia ja mutkikkaita katkeruuden tai haavoittumisen polkuja. Ehkä lopulta kyse ei olekaan anteeksi antamisesta, vaan armahtamisesta. Kun katkeruus ja kipu ja haavoittuminen sulavat ja lopulta on vain niin, että haavat ovat osa omaa elämänhistoriaa, sitä joka on tehnyt itsestä sen ihmisen joka on. Missä sellaista taakkojen kirpoamista tapahtuu, kyse on armahtavan Jumalan toiminnasta.

Ehtoollispöytä merkitsee sitä. Siinä ihminen on koko elämänsä kanssa, myös sellaisen syyllisyyden ja sellaisen haavoittumisen, joka on niin syvällä ettei sitä itse tunnistakaan. Kaiken sen kanssa mitä on, vaikka ei osaisi tai haluaisi sitä juuri sillä hetkellä erityisesti ajatella. Siinä pappi ojentaa leivän ja viinin – pappi on tehtävänsä ytimessä – ja sanoo: sinun puolestasi annettu koko ihmisen elämän puolesta. Kaikki se mikä ihmistä painaa maahan on merkityksetöntä.

Kun katselen Elina Luukkasen työtä piispantalon seinällä, ajattelen teitä vihittävät papit ja sitä, kukaan ei ole vain vahva, suora ja varma, vaan että elämään, jokaisen elämään kuuluu myös taipuminen, joskus maahan asti. Sellaisena teidät lähetetään tehtäväänne, myös itse välillä kumaraan taipuvina.

Mutta työn nimi ei kuitenkaan ole ”Kiusaaminen”, ei ”Alistaminen”, ei ”Uupumus”. Ei edes ”Armahtaminen”. Sen nimi on ”Kumarrus”. Kysymys siis onkin kumarruksesta. Nöyrästä kumarruksesta, kiitollisuudesta. Kumarrus tapahtuu toisia koivuja kohti. Ikään kuin koivu sanoisi toisille: kiitos, että saan olla tällaisena tässä metsässä, kiitos että saan olla kanssanne. Kiitos elämästä, Elämän Antaja. Kiitos elämästä, hyvä, armollinen Jumala.