Joh. 6: 37-40

”Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon. Ja lähettäjäni tahtoon, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki. Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet.”

Tämä on Pyhä Evankeliumi

Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Tunturilapin hankien ja valkoisuuden keskellä istumme keskittyneinä messuun Levin Pyhän Marian kappelissa. Ikkuna avautuu ylöspäin ja kohti kirkonpenkkiin erottuvaa kellotapulia. Keskittyneen hiljaisuuden rikkoo pienen lapsen huudahdus: Isä, katso tuolla on Plus –merkki! Ristin näkeminen synnytti mielikuvan siitä, mikä jossakin oli tuoreeltaan opittu: Plus-merkki, se on jotakin, joka antaa lisäarvon. Se on myös myönteisen elämäntulkinnan merkki, jotakin, joka saa lapsen huudahtamaan iloisen havaintonsa ilmoille.

Sattuvammin ei lapsen suusta voisi määrittää myösk ään sitä, mikä syvimmältään liittyy kristillisen uskomme tärkeimmän symbolin taustaan. Kyse ei ole kuoleman merkistä, vaan siitä tunnuksesta, joka antaa toivon ja uuden alun. Tyhjän ristin sanoma vie ajatukset ja mielikuvat niille lähteille, joissa elämää tuhoavista voimista on siirrytty elävään toivoon ja uuteen elämän uskallukseen.

Tämän viikon teema-ajatus jumalanpalvelustemme kirjassa puhuu samaa kieltä: ”Kuolemasta elämään.” Ja taustalta kuulemme pyhästä evankeliumista teemaa valaisevat lohduttavat sanat: ”Sitä, joka luoksenitulee, minä en aja pois.” Eivätkö nämä Jeesuksen sanat merkitsekin sitä, jota usein tahdomme itse kuulla ja myös toisiakin lohduttaa: On olemassa se kallio, jonne saa paeta silloin, kun maa tuntuu painuvan askelista ja kuten eräässä Siionin virressä lausutaan: ”Kun oma pohja putoaa, niin armon voima kannattaa.”

Kuolemasta elämään. Se on ristin kautta matkan tekemistä luopumisista ja menetyksistä kohti toivoa ja plus-merkkistä elämää. Kristillinen uskomme on kuitenkin liian usein värittynyt juuri toisin. Usein siteerattu oman sukupolvemme opettaja on lausunutkin kirkon perustehtäväksi sen, että täällä ollaan siksi, että täällä kuollaan ja juuri siksi toiminnan motivaation tulisi rakentua ristin todellisuudesta. Niin oikeassa kuin tässä määrityksessä ollaankin toisaalta, tosiasiaksi hahmottuu kuitenkin kristillisen uskon sanoma kielteisten mielikuvien kautta. Ristin todellisuus on kuolemaan kytkeytymistä, mutta samalla se on aina myös ja ennen kaikkea elämän kuva. Juuri siksi ensimmäisten sukupolvien kristitytkin tulkitsivat kuolinpäivänsä syntymäpäiväkseen.

Kuolemasta elämään. Se onkin viesti, jota tämän ajan lähimmäinen, me kaikki, mitä kipeimmin tarvitsemme. Ei ole kysymys vain siitä menetyksestä, joka kerran omalle kohdallemme on lopullinen. Kristillinen sanoma on kaiken kattavana elämäntulkitsijana jatkuvaa todistusta siitä, että Jumala itse asettuu elämän puolelle. Hän, joka on elämän hengen antaja, on myös sitoutunut taistelemaan kanssamme niiden voimien ja tekijöiden puolesta, jotka nostavat toivoon ja uuteen elämään. Sellaisen kristillisen sanoman
korostamiselle on olemassa keskellämme pysyväistilaus. Sellainen uskon esillä pitäminen tuo palelevat ihmiset lähellemme ja parhaimmillaan syntyy kuulemisen ja vastaanottamisen ihme.

Menetykset ovat aina syvän henkilökohtaisia ja sen tähden tietyllä tavalla ”pyhiä” asioita. Niiden kirjo on yhtä laaja kuin elämä itse. Kuitenkin ne sisältävät jotakin, joka yhdistää menetykset toisiin ihmisiin, toinen toisiimme. Tuoreeltaan tästä muistutti toimittamani piispantarkastuksen yhteydessä kunnan viranomainen puheenvuoroissaan tähän tapaan: Hän kertoi isovanhempiensa evakkotaipaleesta Karjalasta kohti uusia seutuja. Hän mainitsi kolmesta kirjasta, joita hänelle rakkaat ihmiset olivat kuljettaneet kalleimpina aarteinaan. Yhden kirjan sanoma menetysten jälkeen yhä uudelleen oli alkanut elää ja perintönä siirtynyt polvesta toiseen. Se sana oli tässä: Ota joka päivä kantaaksesi sinulle annettu risti. Menetysten yhteinen kieli oli avautunut ristin toivosta.

Mikä on tänään se yhteinen menetyksen tunne tai peräti suru, joka yhdistää oman aikamme lähimmäiset kohtalonyhteyteen ja kuuloetäisyydelle kanssamme? Vastauksia voisi olla kenties useitakin. On kuitenkin olemassa tekijä, joka tavan takaa erottuu keskellämme. Sen aavistamme ja näemme itse keskellämme tai saamme siitä viestejä aina tavan takaa. Kysymys on siitä, miten jaksamme arkisen elämän paineissa, työssä ja aina uusissa haasteissa, jotka asetetaan eteemme. Työssä jaksamisesta ja kääntäen sanottuna uupumisesta on tullut aikamme todellinen ongelma. Se on merkinnyt myös useimmiten syvän menetyksen tunteen hiipimistä elämän keskelle, jonka seurauksena elämän hallinta ei välttämättä toimi. Menetys, pieni kuolema, on sitä, että oman elämän ylle tulee vieraantumisen kokemus. Elämästä on tulossa usein pakonomaista suorittamista, josta ilo on kaikonnut.

Monet työpaikkakäynnit laajan yhteiskunnallisen kirjon taustasta kertovat yhdensuuntaisen sanoman. Mutta samalla on tullut sanoitetuksi yhteinen huoli: Miten tästä eteenpäin. Miten käännetään kehityksen suunta, ja kuka siihen voisi vaikuttaa? Kirkolle tulee samalla suunnatuksi viesti: Me tahdomme kuolemasta elämään, menetyksen kokemuksesta toivoon.

Toivon lähteet avautuvat silloin, kun tiedämme syitä menetykseen ja tahdomme korjata niitä. Silloin olemme myös tekijöiden äärellä, joita on elämän koko kirjon verran. Jotakin yhteistä kuitenkin on. Erotamme jatkuvan kiireen, alinomaisen tavoitettavissa olemisen, viestinnän helppouden, josta on tullut kahle, jatkuvan tietotekniikan kehittymisen tavalla, jossa ei pysytä mukana, kun opetteluun ei ole aikaa. Riittämättömyyden tunne astuu sisimpään. Sitä ruokkivat mahdolliset lomautukset ja työpaikan menettämisen pelko. Kaiken taustaksi hahmottuu oma primääriyhteisö, perhe ja läheiset, joiden hyvinvointi rapautetaan eriasteisen tuotannon, niin henkisen kuin aineellisenkin, alttarille. – Näihin rakenteisiin on lupa puhaltaa happea. Milloin otetaan todesta ihmisen menetysten hinta. Milloin löytyvät ne päättäjät, jotka laskevat lisäarvon perheelle ja sen merkitykselle, läheisten ihmissuhteitten hoitamiselle, ajalle tutkia elämän kauneutta ja sen arvoa? Entä myönteiselle pysähtymiselle? Milloin tahdotaan ottaa askel kuolemasta elämään?

Hur ofta har det hänt, att det vardagliga livets harmoni och lycka har förvandlats till ångest och sorg. Det, som borde tjäna människan och hennes aktiviteter, har blivit något, som gör människan till slavar och främlingar även för sig själva. Här kan vi hänvisa till bland annat den moderna informationteknikens roll. Med den tekniken känner människan lätt sig vara heltidligt bunden i ett okontrollerat system, som man inte kommer ifrån. Allt resulterar sig lätt i en viss trötthet och den känslan, att man inte är tillräckligt.

Det heliga korsets tecken är ändå det s.a.s. plusmärket, som inte påminner oss om förluster eller falska kompromissar av värdeslag, utan leder till liv. Det grundar sig i hoppet, att allt kan bli annorlunda, botat och börjat pånytt. Därför bör vi ta oss varje dag till det heliga korsets tecken.

Edellä oleviin kysymyksiin vastaamista tuskin tekee yksinkertaisemmaksi se, että oma aikamme on ryhtynyt ratkaisemaan omalla tavallaan –ainakin osaa – koko laajasta ongelmasta. Vastaus on elämän hallinnan ottaminen omiin käsiin itse muokattujen arvojen pohjalta. Elämä näyttäytyy subjektiivisena oikeutena positiivisiin päämääriin. Silloin ei välttämättä päde enää kultaisen säännön etiikkakaan. Ihmisellä tulee olla oikeus kaikkeen siihen, mihin muillakin on edellytyksensä, maksoi mitä maksoi. Hinta saa olla vaikka elämää kantavien ihanteiden ja periaatteiden kaatuminen. Mukana on myös helpon elämän mielikuva. Sitä edustavat aikamme pintakulttuuri-ilmiöt, joissa etsimättä tulee mieleen ranskalaisen kirjailijan
Albert Camus ́n määritelmä nykyihmisestä: ”Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä”, olkoonkin, että määritelmä sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan. Pintakulttuuri ja itsestäänselvyyksien pelimaailma väistää sitä, mihin ihminen on luotu: kuuloetäisyydelle oman itsensä ja toisten kanssa ja yhteyteen Luojansa kanssa, joka etsii tietä ihmisen luo. Syvimmältään pintakulttuuri luo sen arvottomuuden tunteen, joka vieraannuttaa ihmisen elämän myönteisistä virroista ja siksi osaltaan aiheuttaa myös kalvavaa uupumusta.

”Ota ristisi joka päivä uudelleen.” Se on plus-merkkinen sana, joka johdattaa elämää parantavan logiikan kautta Kristuksen Jeesuksen seuraan. Kuin kaikuna kaikkea edellä sanottua vasten kantautuu korviimme myös toisenlainen ääni, joka yhä on keskellämme. Se on Jeesuksen oma ääni, joka todistaa: ”Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon.” Sen vähemmästä kuin Jumalan tahdon kuuntelemisesta ei ollut kysymys Vapahtajan koko tehtävässä. Vain Hän, joka tunsi ja toteutti Taivaallisen lähettäjänsä tahdon, saattoi aloittaa toivoon suuntautuvan oman tehtävänsä ja vihdoin ristin kautta pelastaa koko maailman. Jumalan tahdon kuunteleminen on tämän tähden kaiken ehyen elämän edellytys, kirkon kutsu ja tehtävä.

”Ota ristisi joka päivä uudelleen.” Se on ohjelma, jota on pysähdyttävä kuuntelemaan kaikkien menestysten, helpon elämän ja itsestään ohjautuvan pintakulttuurin vastavoimana. Risti on täällä siksi, että me elämme ja saamme elää. Kristus itse todistaa tästä sanoessaan: ” Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.” Ristin Plus-merkki merkitsee näin armon ja uudelleenalkamisen aarteen omistamista, joka ojentuu hänen kädestään, hänen, joka ei heitä ketään pois.

Hearramet Jesusa Kristusa arbmu, achi Ipmila rahkisvuohta ja Bassi Vuoinga Oasalasvuohta lehkos dinguin.

– – –
Kirkolliskokouksen avajaisjumalanpalvelus, Maarian kirkko