Jer. 9:22-23

Profeetta Jeremia eli itsenäisen Juudan valtakunnan viimeisinä vuosina ja pakkosiirtolaisuuden alkuaikoina. Eli hän oli Hesekielin aikalainen vaikka olitin tätä vanhempi. Kirjansa alkupuolella Jeremia korostaa sitä kuinka Juuda tuhoutuu syntiensä tähden ja Babylonin kuningas Nebukadnessar oli Jumalan työkalu kansan rankaisemisessa.

Israelin profeetat eivät niinkään olleet tulevaisuuden ennustajia vaan he julistivat Jumalan tahtoa tässä ja nyt. Helsingin entinen piispa Aarre Lauha korosti eräässä selitysteoksessaan kuinka profeettojen tulevaisuudenennustus nousi heidän uskostaan: Jumala ei loputtomasti suvaitse vääryyttä edes omalta kansaltaan vaan puuttuu jossain vaiheessa peliin ja seuraukset kansalle ovat silloin epämiellyttävät.

Profeettojen toiminnan huiput sattuivatkin itäisten suurvaltojen Assyrian ja Babylonian nousukausiin. He pyrkivät selittämään Jumalan tahtoa uudessa mullistavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Palestiinan alue oli – ja on edelleen – kapea hedelmällinen kannas meren ja aavikon välissä. Se on alue, josta sivistyksemme lähti liikkeelle ja josta maanviljelys levisi jokilaaksoihin. Myöhemmin kaikki merkittävät karavaanitiet kulkivat sitä kautta. Siksi se on aina maailmanhistoriassa ollut strategisesti äärettömän tärkeä alue. Suurvaltojen tavoitteena on aina ollut kontrolloida nimenomaan tuota kapeaa hedelmällistä käytävää. Ja historia myös kertoo, että ainoat rauhankaudet alueella on koettu silloin kun jokin suurvalta on suvereenisti hallinnut sitä ja ympäröiviä alueita.

Jeremian toiminnan alkuaikana Juuda oli kuitenkin vielä itsenäinen. Se oli kaupan solmukohta ja vaurastui se mukaisesti. Se sai kulttuurivaikutteita ja sivistystä jokaisesta ilmansuunnasta. Se rikastui yhdessä Foinikian kanssa.

Tuo rikastuminen toi kuitenkin samanlaisia lieveilmiöitä kuin mitä me näemme länsimaisessa yhteiskunnassa tänään:

Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan,
älköön rikas rikkaudellaan.

Nämä Jeremian sanat viittaavat siihen mitä ajan eliitti teki. Babylonian koululaitos oli levittänyt mallinsa Palestiinaankin ja hallinnon johtotehtävät olivat pienen kirjanoppineiden yläluokan käsissä. Toinen keskeinen ryhmä oli sotilasaatelisto, jonka valta perustui voimankäyttöön. Ja kolmas eliitti muodostui talouselämän keskeisistä toimijoista.

Näille kolmelle ryhmälle elämän realistiset asiat liittyivät siihen, mikä antoi heille valtaa: tieto, voima ja raha. Usko Jumalaan oli jotain, josta selvittiin antamalla temppelille lahjoituksia ja ulkoistamalla oma rukouselämä temppeliin sijoitetuille heidän rukoileville pikkupatsailleen. Vähän samaan tapaan kuin keskiajalla ostettiin sielunmessuja kirkolta.

Koska alue oli kansainvälisen kaupan keskus, siellä oli luonnollisesti myös suuri ulkomaalaisväestö jolla oli omat tapansa ja omat jumalansa. Tässä asiassa talouselämä ilmeisesti saneli muulle yhteiskunnalle sen, että vieraiden tapoja piti suvaita eikä niitä saanut loukata koska se olisi haitannut kaupankäyntiä. Tästä syystä Jerusalemistakin löytyivät kaikki kultit, joita eri maista tulleet kauppiaat harjoittivat.

Ja – kuten nykyisinkin – silloinkin vieraan kohtaaminen oli pelottavaa. Varsinkin kun keskiluokka ja alaluokka voimattomana näkivät sen, kuinka vanhat hyveet pikkuhiljaa katosivat ja antoivat tilaa uusille aatteille.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, oma taloudellinen ahdinko laitettiin vieraan syyksi. Profeetat näkivät turmeltuneisuuden syynä osittain vieraiden uskontojen vaikutuksen ja osittain eliitin aikaansaaman yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymisen.

Maanomistusjärjestelmä, jossa suvulla oli oikeus lunastaa myyty maaomaisuus takaisin myyntiä seuraavan riemuvuoden aikana, oli jo rapautunut. Tämä myös Mesopotamiassa tunnettu järjestelmä takasi vakaan keskiluokan olemassaolon mutta sitä kierrettiin mm. sillä, että myyjä adoptoi ostajan, jolloin maa muodollisesti säilyi suvussa. Järjestelmän rapautumisen seurauksena maaomaisuus keskittyi ja entisistä talonpoikaissuvuista tuli ajan mittaan köyhiä päivätyöläisiä.

Tieto, valta ja raha olivat silloinkin yhteiskuntaa pyörittävät tekijät. Ne olivat niitä elämän realiteetteja, joita ei asetettu kyseenalaisiksi. Ei silloin niin kuin ei nytkään.

Sitten tulee profeetta joka julistaa, ettei yhteiskuntaa saakaan rakentaa näiden varaan. Oppinut ei saakaan korostaa omaa asemaansa. Sotilas ei saakaan ylpeillä voimillaan. Kauppias ei saakaan näyttää rikkauttaan.

Samoin kuin nytkin, hänelle hymähdeltiin ja todettiin, että hullu kiihkoilija.

Kuitenkin tuho oli muutaman vuoden päästä edessä. Pikkuisen kauppavaltion voima ei tulisi kestämään suurvallan hyökkäyksen edessä.

Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan,
älköön rikas rikkaudellaan.

Ne eivät tuo pysyvää turvaa tai onnea elämään.

Näiden inhimillisten turvamekanismien sijaan Jeremia – muiden profeettojen tavoin – kehottaa kansaa tutkimaan sitä mikä on Jumalan tahto. Sen tunteminen tuo oikean turvan.

Jumalan tahto näkyy Hänen teoistaan. Ne ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä Jumala edellyttää myös kansaltaan.

Uskollisuus viittaa liiton pitämiseen. Kansalta odotettiin paitsi sitä, että se pitäisi Jumalan Aabrahamin kanssa tekemän liiton, myös sitä, että se pitäisi muut sopimansa liitot. Babylonian suurkuningas ei hyökkäisi, jos kansan johtajat kunnioittaisivat sen kanssa tehtyjä liittosopimuksia eikä pyrkisi ulkopolitiikallaan sooloilemaan.

Tuon ajan kansainvälinen politiikka perustui suurvaltojen etupiirisopimuksiin. Palestiina oli tuolloin Babylonian etupiiriä ja kaikki ns. itsenäiset valtiot siellä olivat käytännössä Babylonian vasallivaltioita – vähän samaan tapaan kuin Varsovan liiton maat olivat Neuvostoliiton vasalleja. Tuo sopimusjärjestelmä edellytti myös sitä, ettei noiden naapurivasallien kanssa kinasteltu ilman isännän lupaa.

Jos näitä liittoja rikkoisi, niin oli ilmiselvää, ettei siinä hyvin kävisi.

Oikeus on asia, jota kaikki muinaisen Lähi-idän hallitsijat ja lakitekstit korostivat. Oikeus ymmärrettiin pohjimmiltaan taivaalliseksi tahdoksi. Se ei ollut vain lakikirjan muodollista noudattamista vaan ennen kaikkea järjestelmän ylläpitämistä ja kunnioittamista.

Sen perusteena oli ajatus siitä, että perheenpäällä oli velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” perheensä jäsenet kuten babylonialainen ilmaisu kuului. Kunkin heimon ja kaupungin suojelusjumalan katsottiin pohjimmiltaan olevan heimonsa ja kaupunkinsa perheenpää. Silloin tällä oli myös tuo huolehtimisen vastuu.

Tämä vastuu oli delegoitu kuninkaalle ja muille kansan johtajille. Ja samalla tavoin kuin maallinen kuningas edellytti, että hänen käskyjään noudatettiin, myös taivaallinen hallitsija edellytti samaa. Jos joku heimon vähäisemmistä koki, että häntä oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, hän saattoi rukoilla omia kotijumaliaan, jotka sitten omia jumalten kanaviaan pitkin välitti valituksen pääjumalalle. Ja kun tämä sai kuulla, ettei hänen käskyjään oltu noudatettu, niin siitä seurasi kansalle jotain epämiellyttävää. Näin uskottiin yleisesti muinaisessa Lähi-idässä.

Tämä on se syy, miksi Joonan kirjassa assyrialaiset reagoivat niin pelokkaasti. Heillä oli vuosisatainen kokemus siitä, että jumalia ei pidä mennä ärsyttämään – oli se sitten oma tai vieras. Tämän uskon taustalla on se geologinen tosiasia, että alue on useamman mannerlaatan risteysalueella ja maanjäristykset ovat siellä hyvin yleisiä. Kokonainen kaupunki saattoi pyyhkiytyä pois maan päältä muutamassa minuutissa.

Israelilaiset olivat omaksuneet tämän yleisitämaisen uskomuksen – joskin tulkinneet sitä oman uskonsa näkökulmasta. Villakoiran ydin oli kuitenkin siinä, että Jumala oli luvannut kuulla orvon, lesken ja muukalaisen äänen kun nämä huutavat taivaaseen.

Vanhurskaus käsitteenä liittyy oikeuteen. Se on käsite, joka oikeusterminä tarkoittaa ratkaisua, joka on kaikkien kannalta paras mahdollinen. Sellainen ratkaisu, jonka kanssa kaikki voivat elää ja joka kiinteyttää heimon yhtenäisyyttä. Sekin on lopulta liittoon liittyvä asia – miten ylläpidetään suhteita Jumalaan ja lähimmäiseen. Ei niinkään sanatarkalla laintulkinnalla kuin anteeksipyytämisellä, sovituksella ja anteeksiannolla.

Samalla tavoin kuin muinaista Juudaa kutsuttiin tekemään uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja, meitä kutsutaan samaan tehtävään. Toteuttamaan uskollisuutta, oikeutta ja vanhurskautta omassa arjessamme: kotona, työpaikalla, vapaa-aikana, poliittisessa elämässä. Meitä kutsutaan Jumalan työtovereina toteuttamaan Hänen tahtoaan tässä maailmassa. Tähän kutsuun me vastaamme nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…