Luuk. 14:16-24

Jeesus kertoi: “Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ‘Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ‘Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ‘minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ‘Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ‘ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ‘Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’ Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ‘Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ‘Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ‘Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’”

Jeesus kertoi vertauksen pidoista ollessaan itse pidoissa. Kyse oli fariseusten johtomiesten järjestämästä ateriasta. Keskustelun aikana muuan joukosta sanoi itsetyytyväisesti, että autuas on se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa. Jeesus vastasi tähän puheenvuoroon kertomalla isännästä, joka järjesti suuret pidot.

Vertaus on siis kohdistettu erityisesti niille, jotka ajattelivat, että heillä on erityisasema Jumalan valtakunnassa. Se on reaktiota Jeesuksen kuulemaan omahyväisyyteen ja itsetyytyväisyyteen, sellaiseen henkiseen maisemaan, jossa oma hurskaus ja uskonnollinen mielenlaatu tai kuviteltu erityisasema saavat katsomaan toisia väheksyen, säälien tai alentuen: nuo ovat uskosta vieraantuneita tai ainakaan heille ei samalla tavalla kuulu Jumalan valtakunnan osallisuus kuin meille, jotka olemme siinä sisällä ja ymmärrämme nämä asiat.

On ilmeistä, että Jeesuksen kanssa samassa pöydässä olleet ateriavieraat ymmärsivät, että Jeesuksen kertomuksessa juuri heidän kaltaisensa olivat niitä, jotka jäävät lopulta osattomiksi. Kertomuksessa heidät kuvataan kelpo kansalaisiksi. He huolehtivat pellosta, häristä ja perheestä – siis yhteiskunnan kantavia voimia. Vastaavalla tavalla kuin ne, jotka nyt pitävät huolta omasta toimeentulostaan, omasta perheestään, omaisuudestaan ja lasten koulutuksesta, tyytyväisiä kenties siihen, että ovat niin kyenneet tekemään. Mielessä lähtökohta, että kukin huolehtikoon omastaan niin että pärjää ja selviytyy niin elämän tarkoitus tulee täytetyksi.

Tällaista maailmaa Jeesus ravisteli syvältä osoittamalla vertauksessaan, että osallisuus Jumalan valtakunnasta, siitä Jumalan ihmiselle tarkoittamasta elämän täyteläisyydestä, joka Jeesuksessa oli tullut lähelle, kuuluikin muille, juuri niille, jotka eivät olleet kyenneet omastaan huolehtimaan ja joille Jumalan valtakunnan viimeksi olisi ajatellut kuuluvan.

Jumalan valtakunta kuului köyhille, raajarikoille, sokeille ja rammoille. Siis kun kysytään, missä on Jumalan valtakunta lähellä, onkin käännettävä katse syrjään, elämänuskonsa menettäneisiin, väheksyttyihin ja halveksittuihin. Jumalan kansa löytyykin psykiatrisen sairaalan käytäviltä, katkaisuhoidosta, sosiaalitoimistosta ja huostaan otettujen lasten joukosta.

Mutta kertomuksessa ei ole vain menestyneitä ja syrjään joutuneita. On myös kolmas ryhmä: väki maanteiltä ja kaupunkien kujilta, tavallinen kansa, erottelematta. Heille kuuluu Jumalan valtakunta, he ovat Jumalan kansaa. Siis ihmisille moottoritien varren kahvilassa, Turun torilla, ostoskeskuksissa, urheilukilpailuissa. Ihmisille, jotka eivät välttämättä uskon asioista niin osaa puhua, jättävät ne niille, jotka ovat niihin paneutuneet, mutta yrittävät elää niin kuin osaavat, tuovat lapsensa kasteelle, koska haluavat kuulua tähän joukkoon.

Tänään vihitään uusia pappeja. Heidät lähetetään Kristuksen kirkon työhön niin kuin isäntä vertauksessa lähetti palvelijat ihmisten keskelle. Vertaus on hyvä lähtökohta työhön. Papin tehtävä ei ole miettiä, mihin näistä kolmesta ryhmästä olisi mentävä. Papin tehtävä ei ole erotella ihmisiä, vaan olla pappeja kaikille ihmisille. Mutta kuulla erityisen tarkasti hiljaisia ja särkyneitä ääniä elämän laidalta, sellaisia, joita muut eivät kuule; ja kuulla ne uskon ja elämän äänet, jotka ovat arkoja, tavallisia ja yksinkertaisia.

Itse asiassa Jeesuksen vertaus murensi kuulijoiden ajattelutavan, jossa ihmiset eroteltiin eri ryhmiin ja mietittiin, keille Jumalan valtakunta ja uskon ja elämän aarteet oikeastaan kuuluivat. Se ei ohjaa meitä miettimään, mihin ryhmään mahdamme kuulua tai mihin ryhmään naapuri kuuluu. Jumala kutsuu kaikkia erottelematta, kaikille kuuluu Jumalan valtakunta.

Vertaus ohjaa kutakin katsomaan omaa itseä ja kysymään, mikä minussa on vahvaa ja ehjää, mihin elämässäni viime kädessä turvaan ja mitä tavoittelen, mikä minulle on elämässä tärkeää. Ja kysymään myös, mikä minussa on murtunutta ja särkynyttä, sivuun joutunutta ja epävarmaa, sekä millä tavoin minä kuulun toisten yhteyteen, olen yksi siitä joukosta, joka kulkee kaduilla ja ostoskeskuksissa. Itse asiassa se, mikä vertauksessa vie ihmisen osattomuuteen ja sulkee ulkopuolelle, on kuvitelma omasta eheydestä ja vahvuudesta ja pärjäämisestä ja siitä, että elämä on yksin omissa käsissä, eräänlainen omahyväinen ja itseriittoinen kuvitelma.

Vertaus näyttää, että yksikään ihminen ei ole särötön ja murtumaton, eikä ihmisen tarvitse yrittää itse hallita kaikkea, kantaa koko elämää omilla hartioillaan ja olla oman onnensa seppä. Ihmisenä olemiseen kuuluu olla myös epävarma, epäonnistunut, hauras ja sisältä rikkinäinen; ihminen joka tarvitsee toisia ja kuuluu toisten yhteyteen. Jumala lähestyy juuri sellaisia ihmisiä, juuri sellainen ihminen on osallinen kaikesta mitä Jumala on ihmisen elämää varten varannut.

Teidän osanne, hyvät vihittävät papit, on tukea ja rohkaista ihmisiä, auttaa heitä heidän uskossaan ja elämässään. Siinä teihin kohdistuu monenlaisia odotuksia ja teidän tulee työssänne jaksaa ottaa vastaan monenlaista inhimillistä elämää, sekä ihmisten särkyneisyyttä että iloa, mutta myös varmuuteen pukeutunutta suojautumista. Siinä teidän on usein oltava itse ehjiä, vakaita ja kestäviä,. On jaksettava kantaa toisten epävarmuutta.

Mutta kukaan ihminen ei ole vain ehjä, vahva ja kestävä, ette tekään. Siksi on tärkeää, että teillä , niin kuin meillä kaikilla, elämässänne on myös niitä omia ihmisiä, joitten kanssa teillä on lupa olla heikkoja, epävarmoja, tarvitsevia, kyseleviä, väsyneitä ja uskossanne hauraita.

Kirkko ei ole vahvojen ja varmojen kirkko, vaan särkyneiden, epävarmojen, kyselevien ja eksyneiden kirkko. Jumalan valtakunta ei ole siellä, missä elämä ja usko on lujasti omissa käsissä ja hallinnassa vaan siellä, vaan siellä missä tarvitaan toista ja tarvitaan Kristusta. Sellaiseen kirkkoon teidät kutsutaan ja lähetetään työhön.

Papin erityinen tehtävä on kutsua aterialle, jossa Kristus itse on läsnä niin kuin hän oli läsnä sillä aterialla, jonka yhteydessä kertoi vertauksensa. Papin erityinen tehtävä on kutsua pyhälle ehtoolliselle. Siinä Jumalan valtakunnan todellisuus tiivistyy, siinä Kristus murtaa itsensä murtuneitten ihmisten puolesta ja lähettää – ei olemaan ehjiä ja varmoja vaan murtumaan elämän ja ihmisten puolesta.