Joh. 16: 16-23

Vielä vähän aikaa ja taas vähän aikaa.

Ei, vaan välittömästi: pika-ateria ja vastaus some-päivitykseen. Viivytyksettä.

Asiakas on oikeassa eikä odota.

Tuskin koskaan olemme eläneet ajan hermolla nykyaikaan verrattavalla tavalla. Ei niin, ettei se olisi ollut toivottavaa ennenkin, mutta se ei ole ollut vain mahdollista. Ajan hermolla oleminen on väistämättä eräs inhimillisen elämän piirre, eikä sitä ole syytä leimata pahaksi.

Mutta elämä on muutakin. Varsinkin onnellisuus. Onnellisuus ei ole vain ajan hermolla olemista.

Kiire on pakollinen ja välttämätön osa jokaisen päivässä. Mutta yhtä välttämätön osa on levollinen odottaminen. Eilisestä lehdestä luin taiteilija Rafael Wardin toteamuksen nuoruudestaan sodan jälkeisessä Helsingissä: ”Se oli hirveää aikaa. Toisaalta siihen aikaan elämä itsessään riitti. Minäkin seisoin vain rannalla ja odotin saapuvia laivoja. Kukaan ei nykyään ole onnellinen”.

Uskon näkökulma elämään on mieluummin maltillinen ja odottava, kuin tässä, nyt ja heti kaikki minulle.

Uskon synnyttämä odotus ulottuu yli sukupolvien, aina ajasta ikuisuutteen. Täyttymyksen ja muutoksen kokemukset koetaan kenties vasta lasten ja lastenlasten elämässä – tai vasta taivaassa. Ja ne täyttymykset nähdään kenties vielä arvokkaampina, kuin elämän pikavoitot.

Uskon näkökulmassa elämään painottuu myös se, että mitä tänään teen, ei koske vain omaa rajallista elämääni, vaan myös tulevien sukupolvien elämää ja lopulta iankaikkista elämää.

Eräs Raamatun varhaisista viittauksista siihen, kuinka tekomme ylittävät sukupolvien rajat, on Mooseksen kirjoissa. Siellä on maininta siitä, kuinka Jumala kostaa isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Elämä ei ollut vain tässä nyt ja heti. Varsinkin pahojen ja väärien tekojen seuraukset tuntuivat vielä sukupolvien jälkeen. Tekojen seuraukset tulivat vastaan niin vääjäämättömästi, että ne koettiin suorastaan ikuisen Jumalan kostona.

Nykyihminen on ainakin välillä vierastanut puhetta koston Jumalasta. Kuinka Jumala voisi olla niin pikkumainen, että Hän kostaisi menneiden sukupolvien syntejä seuraaville sukupolville? Mutta nykyihmisenkään ei ole viisasta sulkea Jumalan luoman maailman lainalaisuuksista pois sitä, että tämän päivän elämä kantaa sisällään tulevan siemenen. Elämässä ei voida tehdä sellaista päätöstä, että määrätyllä hetkellä kaikki olisi valmista; ikään kuin kaikki huipentuisi juuri minuun!

Elämän laki on se, että tulevat sukupolvet korjaavat talteen meidän istutuksiamme. Mitä siis istutamme?

Elämään on aina kuulunut odottaminen, malttaminen, vielä vähän aikaa, ja taas vielä vähän aikaa. Vilja ei ole koskaan kasvanut ilman kärsivällisyyttä, elämän taidot eivät koskaan ole siirtyneet hallintaamme sormia napsauttamalla. Elämä on aina ollut epävarmaa, keskeneräistä, uuden istuttamista, kasvun varjelemista ja sadon kärsivällistä odottamista. Hyvänä ihmisenä on pidetty lopulta aina sitä, joka pitää huolta pyyteettömästi ja pienellä palkalla toisista ihmisistä. Jumalakin on koettu ennen muuta kasvun Suojelijana.

Kärsivällisyys, odottaminen, toisen kasvun tukeminen ovat aina olleet elämän keskeisiä arvoja. Mutta mistä olemme olleet valmiita maksamaan? Eikö siitä, mikä on tuottanut välitöntä, ajallista hyötyä.

Vielä vähän aikaa ja taas vielä vähän aikaa ei ole kovin myyvä uskontotuus.

Aavistus aikojen täyttymyksestä on kiihottanut ihmismieltä aina. Aika ajoin odotus aikojen täyttymisestä on saanut aikaan lopunajallisia ilmiöitä, joiden seurauksena ihmiset ovat luopuneet töistään ja omaisuudestaan ja pysähtyneet vain odottamaan viimeistä päivää.

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeinen uskovien joukko eli alkuvaiheessa kiihkeän Jeesuksen kunniassa paluun odotuksen tunnelmassa. Olihan Jeesus sanonut, että vähään aikaan te ette näe minua, mutta taas vähän ajan kuluttua te näette minut. Voimme kuvitella, kuinka jo haudatun, mutta taas eläväksi koetun Jeesuksen kohtaaminen oli järisyttävä kokemus ja muutti tapahtumien keskuksessa olleiden normaalia elämän rytmiä. Mielet valtasi ajatus odotuksen täyttymisestä Psalmin kirjoittajan tapaan: ”Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta. Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme”.

Elämän perusvire on ikävä, kaipaus, odotus. Sen soisi joskus täyttyvän; keskeneräisyys valmiina, ainainen matkalla oleminen perille pääsemisenä, nälkä ikuisena kylläisyytenä, pelko täyttyneenä rakkautena. Siitä kaikesta me olemme valmiita maksamaan ja mainosten tekijät tietävät sen. Meille myydään pussillinen huoneilmaa paratiisin ilmana ja me ostamme pussillisen huoneilmaa paratiisin ilmana. Ostamme vieläpä hyvään hintaan ja vakaasti harkiten!

Jeesuksen sanat ovat vielä vähän aikaa ja vieläkin vähän aikaa. Vaikka sanat voidaan nähdä nopeitakin lupauksia antavina, niin niissä on myös Psalmin 126 sävy: Jotka kyynelin kylvävät,ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.

Elämän perusvire on odottaminen, kypsyminen, kärsivällisyys. Meillä on aavistus perille pääsemisestä, valmistumisesta, täyttymyksestä, ja haluaisimme kiirehtiä päästäksemme siitä osalliseksi. Mutta se ei ole ihmisen kädessä, ei tämän sukupolven etuoikeus. Se on Jumalan lahja, joka annetaan osaksemme Jumalan ajassa ja paikassa. Meidän osamme on kaivata, ikävöidä, odottaa; tyytyä osaamme. Hätä ja kiire siirtävät vain taakkoja tulevien polvien kannettavaksi.

Koti-ikävä Jumalan luokse kuuluu asiaan. Me uskomme sen päivän tulevan, jolloin kaikki on valmista ja uutta, mutta sitä ennen me hoidamme rakkaitamme, naapureitamme ja avun tarpeessa olevia sekä elämme kohtuullisesti. Vielä vähän aikaa on näin.