Luuk. 6: 36-42

Älä luule liikoja

Saarna Porin Teljässä Kylväjän lähetyspäivillä

Ammenna kukkuralla

Tuomitkaa, niin teidätkin tuomitaan. Julistakaa syylliseksi, niin teidätkin julistetaan syylliseksi. Kahlitkaa, niin teidätkin kahlitaan. Ottakaa, niin teiltä otetaan.

Noinkin Jeesus olisi voinut sen sanoa, mutta eipä vain sanonutkaan. Hän olisi voinut uhata ja varoittaa, mutta katsoi paremmaksi luvata hyvää. Tai aivan yksinkertaisesti hän halusi muistuttaa siitä, minkä itse kunkin elämänkokemus ennemmin tai myöhemmin osoittaa: ”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.” Omat tekemiset, sanomiset ja suhtautumiset tulevat kaikuna takaisin. ”Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”.

Ei Jeesus kuitenkaan halunnut mitään luonnonlakia tai sosiaalista säännönmukaisuutta sellaisenaan opettaa. Kysymys ei ole vain siitä, että arvostelevan ja tuomitsevan ihmisen elämä käy itsellekin epämiellyttäväksi, kun toiset vastaavat samalla mitalla. Tässä mennään syvemmälle: on armahdettava, koska Taivaan Isäkin armahtaa. Kristityn elämässä ei vetele, että luulisi olevansa toisia parempi ja olisi paremmuuttaan kovempi. Ei armo ole mikään henkilökohtainen ansio eikä siitä ikinä tule kenenkään omaa omaisuutta. Armon kokemisen tulee sitä vastoin olla armon jakamisen malli. Millä mitalla Jumala on meille kukkuraisesti ammentanut, samalla mitalla meidän kuuluu jakaa ja jatkaa vapautusta ja armahdusta.

Et ole yksin oikeassa

Eipä tätä logiikkaa vastaan voi paljoa sanoa. Ihan tervehenkinen elämänjärjestys se on – mutta ei sitä vain ole kovinkaan helppo noudattaa. Tänään luettu pitkä Joonan kirjan katkelma kuvaa sumeilematta, miten Jumalan palvelija yhtä kaikki kompastuu kohtaamaansa Jumalan totuuteen ja oikeuteen. Minulle ei käy, että Jumala osoittaa rakkautta, minä kun tajuan jumalallisen totuuden. Minulle ei sovi, että Jumala armahtaa, kun minä kerran tunnen hänen oikeutensa.

Herätysliikejohtaja Wilhelmi Malmivaara piti toissa vuosisadalla Joonan kirjasta raamattuluentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Kaita tie. Siinä Malmivaara suomii Jumalaa viisaamman ihmisen asennetta oikein olan takaa: ”Me olemme alttiit vetämään Jumalan asian omaksi asiaksemme, ja silloin sekaantuu oman kunnian pyyntöä siihen kiivauteen, joka on olevinaan kiivautta Jumalan kunnian puolesta. Kun Jumalan asia, jota ajamme, on oikea, lipsahtaa sydämeen luulo, että itsekin olemme yhtä oikeassa. Emme pidä silloin enää Jumalaa ylempänä itseämme, niin alkaa itselle huomaamatta hengellinen ylpeys kasvaa. Muutamia viikkoja ennen niin nöyrä ja Jumalalle kuuliainen profeetta pitää nyt jo itseänsä sellaisena miehenä, että kykenee mielessään määräämään Jumalalle, mitä hänen sopii tehdä, mitä ei, ja suututtelee, kun eivät Jumalan työt ole hänestä mieleisiä. … Ja niin kovaksi Joonan sydän tässä menee, että hän olisi antanut hukuttaa satoja tuhansia ihmisiä, saadakseen vain asian käymään hänen sanojensa mukaan ja itsekkyytensä tyydytetyksi.”

Joona ei ymmärtänyt, että Jumala rakastaa jumalattoman suurkaupungin asukkaita. Hän ei voinut käsittää, ettei Israelin Herra olekaan vain juutalaisten Jumala, vaan tahtoo, että pakanatkin pelastuvat. Kun me tässä messussa olemme siunanneet lähetystyöntekijöitä ja lähettäneet heidät matkaan, meidän kannattaa kuunnella paitsi Jeesuksen sanoja Luukkaan evankeliumissa, myös Jumalan puhetta Joonan profeettakirjassa. Kuinkahan varmasti me olemme oikealla puolen – vai olemmeko me vain omasta puolestamme ja omasta mielestämme oikeassa? Siitä nyt ei ole epäilystä, että me tajuamme ja tunnustamme – vieläpä aivan ilomielin – että evankeliumi kuuluu kaikille kansoille ja ihmisille eikä vain meille. Mutta siinä suhteessa meidän oltava valppaita ja itseämme kohtaan jopa säälimättömiä, ettei meidän sydämeemme ”lipsahda luulo, että itsekin olemme yhtä oikeassa” kuin meidän Herramme. Emme me ole – vaikka hänen asiallaan olemmekin.

Jumalan lähetys

Monissa kirkoissa, omassammekin, on viime vuosina toistettu, ettei kirkolla ole lähetystä. Sillä ei niinkään tahdota sanoa, etteikö ’lähetystyö’ edelleen hyvin kuvaisi tietynlaista toimintaa ja jopa ns. työalaa. Sitä vastoin halutaan ilmaista, ettei tämä kirkosta lähde: ei lähetys ole liikettä meistä muualle eikä se varsinkaan ole jonkinlainen kirkon omaisuus tai edes ominaisuus. Nyt sanotaan, ettei kirkolla ole lähetystä, vaan lähetyksellä on kirkko. Samalla tullaan jo melkein suoraan sanoneeksi, mistä lähetys on lähtöisin: Jumalasta. Kirkko on Jumalan lähetyksen väline. Se on Jumalan mission hyvä väline, se on sen mitä keskeisin ja olennaisin työkalu. Väline se silti on. Ja kun sen tunnistaa välineeksi, sydämeen ei niin herkästi lipsahda ”luulo, että itsekin olemme yhtä oikeassa” kuin Lähettäjä itse.

Hiippakuntasihteerimme Anssi Nurmi aloitti eilen puheenvuoronsa täällä oleville seurakuntien edustajille: ”Lähetystyö ei ole kirkon perustehtävä.” Tämä reipas alku selittyy samasta ajattelumuodosta kuin puhe Jumalan (omasta) missiosta. Myöhemmin työtoverini nimittäin kertoi kahdellakin eri tavalla, mikä kirkon perustehtävä sitten on. ”Kirkon perustehtävä on seurata Herraansa ja etsiä hänen tahtoaan ja läsnäoloaan” ja ”Näinkin voisi kirkon perustehtävää kuvailla – avata tietä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle”.

Jos Raamatussa jokin punainen lanka on, se on viesti Jumalasta, joka hakeutuu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, yhä tiiviimpään ja läheisempään, yhä epämuodollisempaan ja kotoisampaan. Siksipä myös kirkon, lähetystyöntekijän, papin tai kenen tahansa kristityn paikka Jumalan missiossa on auttaa toista ihmistä dialogiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Juuri minkään vertaa me emme millään hyödyllisellä tavalla tiedota toisillemme Jumalasta; kirkon perustehtävä on kuin onkin ”avata tietä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle”. Sellaisen Jumalan lähetyksen väline se on. Semmoiseen Jumalan missioon meidät on kutsuttu.

Avaa tietä, mutta älä ole tiellä

Joona-kertomus kärjistää tietenkin tahallaan. Profeetta ensin hehkuttaa – vaiko imartelee? – kuinka anteeksiantava ja laupias Jumala on: ”Sinä olet kärsivällinen ja sinun hyvyytesi on suuri.” Sen jälkeen hän kuitenkin mököttää siitä, että anteeksiantava, laupias, kärsivällinen ja hyvä Jumala on hyvä, kärsivällinen ja laupias ja antaa anteeksi. Joona on niin epälooginen ja pöhkö, että tarina hädin tuskin pysyy kasassa. Siinä syntyy riski, että me alamme katsella Joonaa nenänvarttamme pitkin: onpa se mahdoton. Toisin kuin me, toisin kuin minä. Ei meille kyllä tulisi mieleenkään tuommoinen.

Vai tulisiko sittenkin? Kiusausta olla Jumalan kanssa oikeassa muita ihmisiä, maailmaa – ja jopa Jumalaa itseään – vastaan on aivan tavattoman vaikea vastustaa. Millä mitalla minä toisia mittaan, sillä en minua mittaa. Niin kuin Jeesus pilkkaa, pienikin roska toisen silmässä kyllä näkyy, mutta parru omassa silmässä ei ihmeemmin haittaa. ”Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

Niin kauan ja siinä määrin kun me emme muista, että meidän tehtävämme on pelkästään ”auttaa toista ihmistä dialogiseen suhteeseen Jumalan kanssa”, meitä saattaa hyvinkin kutkuttaa ajatus jonkinlaisesta toisin uskovien tai eri tavalla ajattelevien kurinpidosta ja väärin näkevien silmien pakkohoidosta. Mutta kun meidän tehtävämme kerran on ”avata tietä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle”, meidän kuuluu astua ajoissa sivuun, meidän ei kuulu olla tiellä. Jumala ei ole systeemin nimi, Jumala ei ole maailmankatsomus, luonnonlaki tai järjestelmä. Jumala on rakkaus, joka haluaa vuorovaikutusta jokaisen luomansa ihmisen kanssa. Tai ehkä hän haluaa jopa vielä enemmän; Joona-kertomushan päätyy perustelemaan Jumalan armollisuutta sanoin: ”…ja lisäksi paljon eläimiä.”

600-luvulla elänyt Niniven piispa Iisak, jonka hengellisiä opetuksia luetaan ja seurataan yhä enemmän, kirjoitti: ”Älä inhoa syntistä. Me kaikki olemme velkaa.” Siinä missä Joona Niniven porteilla lankesi hengelliseen ylpeyteen, siinä Iisak Niniveläinen osoittaa oikean tien, meille kaikille yhtäläisen. Sen, josta Jeesus opetti: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.”