Mark. 10:17-27

“Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.” Näin totesi dogmatiikan professori Osmo Tiililä aikoinaan. Kirkon puoleen käännytään ainakin silloin, kun tapahtuu jotain sellaista, mikä viikko sitten järkytti norjalaisia ja myös meitä suomalaisia. Järkyttävien tapahtumien äärellä kysellään väistämättä: Päättyykö kaikki kuolemaan? Vai voimmeko me odottaa tämän elämän jälkeen toista, ikuista elämää? Entä miten me saavutamme ikuisen elämän, jos sellainen on olemassa?

Perimmäinen kysymys ikuiseen elämään pääsemisestä oli myös päivän evankeliumin rikkaan miehen kysymys. Luukkaan evankeliumista käy ilmi, että hän oli luultavasti juutalaisten korkeimman neuvoston jäsen kuten Nikodemos, joka tuli yöllä Jeesuksen luo. Nikodemosta vaivasi syvästi se, miten hän pääsee ikuiseen elämään. Nimeltä mainitsemattomalla hallitusmiehellä sen sijaan näyttää olleen mielessään valmis vastaus kysymykseensä. Hän halusi tuoda esille hurskautensa ja ajatteli perivänsä sen perusteella ikuisen elämän. Jonkinlainen särö hänen varmuudessaan näyttää kuitenkin olleen, sillä tuskin hän muutoin olisi tullut juoksujalkaa Jeesuksen luo.

Jeesuksen vastaus joka tapauksessa yllätti täydellisesti rikkaan hallitusmiehen. Kun Jeesus puhui käskyistä, kaikki oli vielä hyvin, koska mies ajatteli noudattaneensa niitä nuoresta pitäen. Mutta kun Jeesus antoi miehelle selvän ohjeen ja kehotti häntä myymään kaiken, mitä hänellä oli, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan itseään, mies synkistyi ja lähti sanaakaan sanomatta pois niine hyvineen.

Rikas mies kohtasi ylivoimaisen vaatimuksen. Hän ei halunnut luopua omaisuudestaan, epäjumalastaan. Hän kuvitteli noudattaneensa kaikkia käskyjä, mutta jäi kiinni siitä, ettei ollutkaan noudattanut ensimmäistä ja tärkeintä käskyä: “Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia”. Todellisuudessa mies oli samalla rikkonut kaikki käskyt. Hän kuului hyvin todennäköisesti fariseusten puolueeseen. Muiden fariseusten tavoin hän oli pyrkinyt tunnontarkasti kulkemaan käskyjen viitoittamaa tietä ja epäilemättä onnistunutkin tässä ulkonaisesti varsin hyvin. Ajatuksissaan ja ennen kaikkea sydämessään hän ei ollut kuitenkaan elänyt käskyjen mukaisesti – ja oli hän toki ulkonaisestikin tehnyt sellaista, mikä oli väärin Jumalan edessä. Mahdollisesti hän oli huomaamattaan rikkonut jatkuvasti Jumalan käskyjä, kun niiden noudattamisesta oli tullut itsetarkoitus ja
niiden varsinainen tarkoitus, lähimmäisen palveleminen, oli unohtunut.

Kysymys ikuiseen elämään pääsemisestä on meidänkin kysymyksemme. Kuinka on meidän laitamme? Täytämmekö me Jeesuksen Kristuksen meille asettamat vaatimukset?

Mitä me näemme ja joudumme tunnustamaan, kun tutkimme tekojamme Jumalan käskyjen valossa ja hänen edessään? Joudummeko tunnustamaan, että olemme rikkoneet kaikki käskyt? Enkö minä silloin varastanut, enkö tavalla tai toisella ottanut itselleni jotain lähimmäiselleni kuuluvaa? Enkö minä silloin tappanut, enkö vahingoittanut lähimmäistäni, ainakin sanoilla? Enkö minä silloin tehnyt huorin, enkö syyllistynyt johonkin sellaiseen, mikä ei ole kaunista ja puhdasta Jumalan edessä? Enkö minä silloin puhunut pahaa lähimmäisestäni, vaikka kaikki olisi pitänyt selittää parhain päin?

Ja mitä me joudumme tunnustamaan, kun siirrämme katseen teoistamme sydämeemme? Enkö minä rikkonut sydämessäni käskyjä vastaan silloinkin, kun noudatin niitä ulkonaisesti? Enkö toiminut haluttomasti? Enkö etsinyt viime kädessä omaani, vaikka olisi pitänyt ainoastaan palvella Jumalaa ja lähimmäisiä?
Ja johtuiko muiden käskyjen rikkominen siitä, että rikoin ensimmäisen käskyn? Enkö pitänyt Jumalaa Jumalanani vaan palvelin epäjumalia ja takerruin niihin? Halusinko sydämessäni olla itse oma jumalani?

Joudumme tunnustamaan kaiken, joudumme tunnustamaan totuuden – jos mielimme päästä ikuiseen elämään

Entä mitä joudumme tunnustamaan, kun Jeesus asettaa tässä ja nyt meidän eteemme kuten aikoinaan rikkaan miehen eteen ehdottomat ja kaiken vaativat ehtonsa. Jeesus vaatii meitäkin seuraamaan itseään, jättämään kaiken hänen tähtensä ja luopumaan yksiselitteisesti epäjumalistamme – olipa epäjumalamme sitten maallinen omaisuus, kunnia, maine, menetys tai jotain muuta, mihin sydämemme on kiintynyt. Eikö totuus ole meidänkin kohdallamme se, että me emme halua luopua epäjumalistamme emmekä pysty täyttämään Jeesuksen vaatimuksia?

Joistain epäjumalista voimme periaatteessa luopua ulkonaisesti – ainakin maallinen omaisuus on tällainen epäjumala –, mutta se ei vielä riitä. Rikas mieskin olisi voinut myydä kaiken ja antaa rahat köyhille. Jeesus tiesi, että mies ei ollut tähän valmis, mutta jos hän olisi jättänyt omaisuutensa, mitä hän olisi sillä saavuttanut? Tai onko joku muu saavuttanut jotain Jumalan edessä sillä, että hän on luopunut kaikesta omaisuudestaan ja elänyt äärimmäisessä köyhyydessä? Muistamme varmaan, mitä Paavali sanoo: “ Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3) Kaikista epäjumalista ei voi luopua ulkonaisesti, maallisesta omaisuudesta voi, mutta sydäntämme emme pysty siitäkään irrottamaan.

Me olemme evankeliumin rikkaan miehen kaltaisia, mutta miksi me seuraisimme hänen esimerkkiään ja lähtisimme pois Jeesuksen luota? Miksi emme jäisi Jeesuksen luo ja tunnustaisi, että emme pysty täyttämään hänen vaatimuksiaan, koska olemme syntiemme ja epäjumaliemme sitomia, itsekkäitä ja rakkaudettomia? Miksi emme jäisi odottamaan, mitä Jeesus meille sanoo?

Miksi sitten evankeliumin rikas mies lähti pois Jeesuksen luota?
Hän oli epäilemättä haluton luopumaan maallisesta omaisuudestaan, mutta kaiketi kysymys oli myös jostain muusta. Jo miehen kysymys “Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän” on paljastava. Kysymykseen sisältyi oletus, että ikuisen elämän voi ansaita omilla teoilla, ja siksi se oli täysin väärin asetettu.

Eikö rikkaan miehen perimmäinen ongelma ollut se, että hän halusi olla rikas myös Jumalan edessä? Eikö juuri tästä syystä maallisesta omaisuudesta ollut tullut hänelle epäjumala? Eikö hän takertunut maalliseen omaisuuteen juuri siksi, että hän ei pitänyt sitä Jumalan lahjana, vaan katsoi, että oli sen itse ansainnut ja se kuului hänelle?

Maalinen omaisuus ei ole itsessään taivaaseen pääsyn este. Kun Jeesus sanoo, että kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaa, Jeesus puhuu ihmisestä, jolle omaisuudesta on tullut epäjumala, hänen omaa rikkauttaan. Eikä Jeesus puhu tässä vain omaisuuden epäjumalaan takertumisesta vaan ylipäätään hengellisestä rikkaudesta. Hengellistä rikkautta, rikkautta Jumalan edessä on tapana kutsua omavanhurskaudeksi. Omavanhurskas ihminen haluaa pitää kiinni siitä, hänellä on ansioita Jumalan edessä.

Jeesus sanoo kuitenkin vuorisaarnassa, että “autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” (Matt. 5:3) Rikkaan miehen omavanhurskaaseen varmuuteen oli siis luultavasti tullut jotain säröä jo ennen Jeesuksen kohtaamista, ja Jeesus asetti hänelle täysin mahdottomalta tuntuvan vaatimuksen. Silti mies ei ollut vielä valmis jäämään rutiköyhänä Jeesuksen eteen. Ehkä myöhemmin koitti se päivä, kun näin tapahtui, mutta ainakin toistaiseksi hän piti kiinni omasta vanhurskaudestaan ja lähti tekemään raskasta työtä sen pönkittämiseksi.

Onko meillä vielä jäljellä jokin muu mahdollisuus kuin jäädä sellaisina kuin olemme Jeesuksen käsiin? Vai onko meiltä viety kaikki mahdollisuudet, ovatko Jumalan oikeutetut vaatimukset osoittautuneet täysin ylivoimaisiksi? Emmekö voi mitään muuta kuin jäädä kuuntelemaan, mitä Jeesus sanoo?

Ja mitä Jeesus sitten sanoo? Jeesus sanoo: “Kaikki on täytetty!” Jeesus on jo täyttänyt kaiken ja kaikki vaatimukset meidän puolestamme, ja hän antaa sen, mitä hän vaatii. Meidän ei tarvitse tehdä emmekä voi tehdä mitään, jotta pääsisimme taivaa-seen. Perimme ikuisen elämän Jeesuksen ansion tähden.