Joh. 14:23-29

Hyvää syntymäpäivää! Helluntaihan on kirkon eli Herran omien syntymäpäivä. Ensimmäisenä helluntaina pelokkaista ja oppimattomista Jeesuksen oppilaista tuli palavia julistajia, joita eivät mitkään vainot voineet lopullisesti pysäyttää. Marttyyrin kruunut vain lisäsivät sanoman uskottavuutta ja rohkaisivat muitakin pysymään kristityn tunnustuksessa uhista huolimatta. Mutta aina ei ihanne toteutunut. Jeesus tietää täsmälleen, millaisia hänen seuraajat, kanssaihmisensä ovat. Hän osoittaa, millaista on kristillinen elämä: Jumalan sanaan luottamista ja sen mukaan tekemistä. Hän sanoo kuitenkin myös: ”Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo”. Jos siis rakastaisitte. Kysymyksellään Jeesus osoittaa, miten perustavasta asiasta uskossa on kyse.

Erityisesti ehkä meille luterilaisille on ollut vaikea yhdistää usko ja rakkaus: on pelätty, että jos tekoja vaaditaan, silloin armo hämärtyy. Eihän pelastus silloin ole Jumalan lahja, jos se pitää töin ja toimin jne. ansaita. Yhtä mieltä ollaan siitä, että armon tulee olla armoa, mutta ei kuitenkaan pitäisi elää piittaamatta Jumalan tahdosta. Tästähän päivän evankeliumikin puhuu. Meillä Suomessa on viime vuosikymmeninä haluttu nostaa esiin uskonpuhdistaja Martti Lutherin omista teksteistä nouseva tapa ymmärtää uskon ja rakkauden välinen yhteys. Lutherin keskeinen anti meille oli siinä, että hän teroitti vastoin ansio-oppia, että pelastus on armolahja uskon kautta Kristukseen. Ihmisen kontolta siirretään Vapahtajan harteille ylivoimainen syntien taakka, joka muuten vääjäämättä painaisi myllynkiven tavoin meren syvyyksiin. Hän lahjoittaa meille tilalle pelastuksen hyvyydet ja antaa paikan kirkkolaivassa matkalla kohti kirkkautta.

Vanhurskauttamis- eli pelastusoppi onkin ytimeltään sanomaa tästä pelastuksen lahjasta. Toisaalta kuitenkin kyse ei ole vain tapahtumasta, joka olisi irrallaan tästä ihmiselämästä. Ihmisiä me kristitytkin vain olemme. Virressä rukoillaan: ”Tee meidät myös sanan tekijöiksi.” Hyvät teot eivät pelasta, mutta Kristuksen läsnäolo meissä uskon lahjan kautta kasvattaa palvelevan rakkauden tekoja. Luther painotti juuri tätä: Kristuksen läsnäolo on hänen elävää läsnäoloaan, joka kasvattaa myös kohti rakkautta. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen ja niiden yhteinen nimittäjä on Jeesus Kristus, hänen todellinen läsnäolonsa meissä ikään kuin parempana minänä.

Vapauteen Kristus meidät vapautti eikä ketään siis tulisi vangita lain pakkopaitaan tekemään mahdottomia tekoja. Sanan mukaan elämisessä ei kuitenkaan ole kysymys mahdottomuudesta vaan Jumalan sanan luonteesta vaikuttavana sanana, joka tuo Kristuksen läsnäolevaksi elämäämme. Lähimmäisyys ei ole laskelmointia vaan vapautta itsekkyydestä. Rakkaus antaa silmää nähdä toisen ihmisen tarpeet; se ei ole pakonomaista puurtamista. Tätä vapautta pakosta ei kuitenkaan pidä vuorostaan tulkita leväperäiseksi mielivaltaisuudeksi tehdä mitä mieleen juolahtaa. Lain kirjain, sen pakottava puoli, koskettaa myös kristittyjä. Kokemus omasta hengellisyydestä ei saa johtaa ajatukseen, että olisi kaikkien lakien yläpuolella. Tällaistakin ajattelua kristikunnassa on esiintynyt ja esiintyy. Tervettä kriittisyyttä tarvitaan aina – ihmisiä kun kerran ollaan.

Kristittynä eläminen on hyvässä seurassa elämistä, ja seura tekee kaltaisekseen. Minä en omasta voimastani rakasta vaan minussa rakastetaan. Siksi kristillisyys on aina paitsi yksilön henkilökohtaista uskonelämää myös ja ennen muuta elämistä Kristuksen ruumiin osana. Kristillisyys on samanhenkisten asia, mutta tuo henki ei tee meistä samankaltaisia vaan päinvastoin alleviivaa jokaisen yhtäläistä arvoa, lahjaa ja tehtävää, joka koskettaa meistä jokaista.

Ilmaus ”Kristuksen seuraaminen” voi olla hankalasti ymmärrettävä järjen ja ymmärryksen tasolla. Niin se on minullekin ollut. Vähitellen koen jotakin sisäistäneeni tuon ilmaisun merkityssisällöstä. Kristuksen seuraaminen on juuri elämistä hänen seurassaan, kristityn tehtävän eli viran hoitamista niin että persoonallisuus ja virka ovat yhtä. Sana ”virkahan” on alun perin ymmärrettynä laajemmin kuin nykyään kullekin ominaiseksi tehtäväksi, kutsumukseksi, joka juuri tälle olennolle on annettu. Sana on säilynyt tässä merkityksessä vielä sanonnassa ”onko sillä mitään virkaa”.

Viranhoidolle tässä mielessä on pätevin suositus se, että on amatööri. Sana ”amatöörihän” tulee sanasta ”amor”, rakkaus. Jotakin tehdään siksi, että se on mieluisaa, rakkaudesta tiettyyn asiaan ja ennen muuta rakkaudesta Jumalaa ja hänen luotujaan kohtaan. Kristus on ollut ensimmäinen kristityn viran hoitaja. Hänen seuraajiaan me tuossa virassa olemme. Onnemme on siinä, että hän ei ole jättänyt perehdyttämistehtävää yksin meidän toisten kristittyjen harteille vaan on itse läsnä elämässämme Pyhän Hengen kautta. Tämän viran tarkoitus on perimmältään elämä Jumalan lapsena eli hänen kuvakseen luotuna. Kristuksen seuraaminen on Jumalan lapsena elämistä.

Mistä sitten voima tuohon lapsena elämiseen. Kuvan ja kaltaisuuden saavuttaminen edellyttää hyvässä seurassa pysyttelemistä, Jumalan puheen kuuntelemista ja hänen puhutteluunsa vastaamista. Juuri tähän tehtävään tarvitaan Pyhä Henki, Kolmiyhteyden kolmas persoona, Herra ja eläväksi tekijä. Päivän evankeliumissa Häntä kutsutaan ennen muuta Puolustajaksi, jonka Isä Pojan nimessä lähettää.

Pyhä Henki opettaa meille kaiken ja palauttaa mieleen kaiken, mitä Jeesus on meille sanonut. Pyhän Hengen työn välikappale on siis ennen muuta sana, Kristuksen sanat ja sana Kristuksesta Isän rakkauden ruumiillistumana meidän pelastukseksemme. Raamatun ja saarnan sana: syntien anteeksiantamus on todellisuutta. Kirkko on pelastuksen yhteisö, Pyhä Henki sen koolle kutsuja ja kasvattaja Kristukseen. Kaikkein kouriintuntuvimman hahmon tuo sana saa sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Henki, armon tuoja, pelastuksen suoja. Hänen kauttaan Poika ja Isä tulevat luoksemme ja asuvat luonamme ja meissä. Pyhä Henki auttaa löytämään Raamatusta Kristuksen Vapahtajana sekä Jumalan, joka on Luojamme, Pelastajamme ja Pyhittäjämme.

Juuri ennen sitä kohtaa Johanneksen evankeliumin 14. luvusta, josta päivän evankeliumi on peräisin, on Herramme lupaus: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä.” Kyse on siis syvemmästä asiasta kuin vain kahden ihmisen välisestä suhteesta, vaikka jotakin tästä syvästä yhteenkuuluvuudesta voimmekin havaita hyvissä ystävyyssuhteissa ja ennen muuta miehen ja naisen välisessä avioliitossa, jossa kahdesta tulee yksi, vaikka kumpikin säilyy myös omana persoonanaan. Kokonaisuus on tällöin enemmän kuin osiensa summa. Helluntain henki on rakkauden henki, joka yhdistää meidät Jumalaan ja luo ystävyyttä myös ihmisten kesken, vaikka vastarintamme ja maailman vastarinta joskus kovaa onkin.