Ap.t. 17: 24-30

Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet:
”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa. [—] Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois”
tai
” Katu täytyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen ollaan hiljaa [—] Kun tulen kiinni sinuun, jumalatkin uskoo minuun vaikka itse aina usko en.”
tai
”Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla. Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan. [—] Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden. Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.”

”Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet.” Näinköhän apostoli Paavali kohtaisi meidät suomalaiset, jos hän tänä päivänä tulisi jostain muukalaisena keskustelemaan Keravan ”Areiopagille” – olisiko se sitten vaikka Aurinkomäellä? Paavali ihmettelisi aikansa suomalaisen kulttuurin ominaispiirteitä, outoja tapoja, surumielisiä runojamme ja laulujamme. Ehkä hän huomaisi siinä jotain sellaista, mitä hän havaitsi myös muinaisten ateenalaisten tavoissa: Ihmiset kaikkialla tuntuvat kaipaavan jotakin yhteistä, mutta mitä? Sitä tuntuu tuossa kulttuurissa olevan vaikea pukea täsmällisiin sanoihin.

Muutama viikko sitten Helsingin Sanomat kyseli lukijoiltaan, mitä lauluja he haluaisivat virsiksi. Valittavana oli muiden muassa äsken kuultuja suomalaisia laulurunoja. Jäin miettimään, mikä nuo laulut tekee ihmisten mielessä ”virreksi”. Nehän eivät ole oikeastaan mitenkään erityisen kristillisiä, mutta koskettavia ne toki ovat. Eikö ole niin, että niissä kosketetaan herkällä tavalla maan ja taivaan, elämän ja kuoleman rajalla elävän ja rakkautta kaipaavan ihmisen tuntoja?

Näiden laulujen äärellä suomalainen on aralla mielellä, jollain tavoin henkisesti ja ehkä hengellisestikin paljaana – enempää ei oikein haluaisi sanoa. Ollaan yksityisellä alueella, halutaan mieluiten vaieta.

Paikalle tulee kuitenkin pyytämättä tumma muukalainen, mies Turkin ja Syyrian alueilta, ja alkaa puhua Jumalasta. Miten me otamme tämän Paavalin, Sauluksenakin tunnetun miehen vastaan? Onko hän uhka suomalaisuudelle, meidän kulttuurillemme, perinteillemme ja uskonnollisuudellemme? Osaako hän olla maassa maan tavalla ja kunnioittaa ikiaikaisia arvojamme? Karismaattinen mies kerää ympärilleen nopeasti kannattajia ja pian suomalaisuus tulee olemaan jotain muuta, kuin se on ollut vuosisatoja. Onko isiemme arvokas työ, itsenäisyytemme ja vapautemme varjelu näin salakavalasti valumassa hukkaan?

Totta kai hän on uhka! Hän sanoo enemmän kuin on normaalisti tapana sanoa. Hän puhuu muutoksesta, suorastaan vaatii muutosta. Hän puhuu totuudesta ja parannuksen tekemisestä, hän puhuu synnin hylkäämisestä. Hän vaatii jättämään ihmisen mielikuvituksen tuotteet, jumalat pienellä kirjoitettuna. Hän vaatii jättämään rahan rakastamisen, oman edun tavoittelun, maineen tavoittelun, ehkä jopa hyvinvoinninkin tavoittelun. Hän vaatii hylkäämään sellaiset perinteet, jotka ovat perinteitä itsensä vuoksi.
Hän ohjaa meitä tuntemaan kaukaisen ja tuntemattoman korkeamman voiman sijaan elävän Jumalan ja luottamaan yksin häneen.

Tämä turkkilainen ja syyrialainen ei kuitenkaan uhkaile, hän ei pakota väkivallalla. Hän ei käännytä meitä seuraamaan itseään. Hän käy sen sijaan dialogiin, keskusteluun kanssamme. Hän havahduttaa meidät huomaamaan syvimmän kaipuumme, joka yhdistää kaikkia aikoja ja kaikkia kulttuureja: ”Te etsitte hapuillen Jumalaa, joka teidät on luonut.” Tai kuten pohjoisen Afrikan Algeriassa syntynyt Aurelius Augustinus samaa tarkoittaen aikoinaan ilmaisi: ”Ihmissydän on levoton, kunnes se löytää rauhan Jumalassa.”
Nämä luoksemme tulleet muukalaiset eivät puhu ylhäältä, hallitsijoina, vaan asettuvat Kristusta seuraten meidän palvelijoiksemme. He kohtaavat jokaisessa meissä Jumalan luodun.

On toki totta, että monet heistä ja nimenomaan monet kristityt saattavat kutsua Jumalaa kielensä mukaisesti Allahiksi. Kieli ei tee heistä kuitenkaan meille vieraita epäjumalanpalvelijoita. Eihän sitä tee tämä suomenkielikään. On myös totta, että heidän musiikkinsa poikkeaa meidän musiikistamme, se kuulostaa oudolta ja epäilyttävältä suomalaiseen korvaan. Joskus se on jopa omituisen riemullista ja elämänmyönteistä. Kuitenkaan edes musiikki ei tee heistä epäjumalanpalvelijoita. Eihän sitä tee latinalaisen Amerikan tango tai eteläisestä Euroopasta vauhtia saanut Jean Sibeliuksenkaan musiikki.

Muualta tulleet havahduttavat meidät huomaamaan meissä itsessämme olevan monikulttuurisuuden, sukulaisuuden toisten kansojen kanssa. He opettavat huomaamaan sukulaisuuden Jumalan kanssa, sillä Jumalassa kaikki ”me elämme, liikumme ja olemme”. Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä.

Kristuksen kirkko ei ole suomalainen sen enempää kuin se on juutalainen, ranskalainen, venäläinen tai syyrialainenkaan. Kristus tulee kaikkien kulttuurien luokse palvelemaan – hän tuo Jumalan eli itsensä kaikkeen siihen mitä me olemme. Jeesuksen omin sanoin: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

Olisiko tämä kristinuskon sanoma sittenkään niin vierasta suomalaisuudelle? Tasan vuosi sitten Suomessa oltiin suorastaan hullaantuneita Linnan juhlissa vierailleeseen Hannes-veteraaniin. Monet ihmettelivät, miten raskaita elämävaiheita kokenut mies ehkä suomalaiseksi epätyypilliseen tapaan suorastaa huokui iloa ja elämänmyönteisyyttä. Muutama päivä sitten tuo vanhus sai kutsun lepoon 102 vuoden iässä. Hanneksen viimeiseksi jääneessä haastattelussa oli selkeä, kiertelemätön viesti meille: ”Luottakaa Jumalaan ja opettakaa se luottamus myös lapsillenne.”