Ef. 5:15 - 16, Matt. 18:20

Tuskinpa milloinkaan on niin selvästi ja niin suurissa piirtein kuin näinä sotavuosina saatu huomata, miten viisaimmatkin ihmislaskelmat saattavat pettää. Raamatun sana on toteutunut: ”Eikö Jumala ole tehnyt tämän maailman viisautta hulluudeksi.” (1 Kor. 1: 20). Ja tämä on osottautunut todeksi ei ainoastaan yksilöiden, vaan kokonaisten kansojen elämässä. Missä luultiin voitavan riemusaatossa, näennäisesti viisaiden laskelmien perustuksella kulkea voitosta voittoon, siellä on syöksytty huimaavaa vauhtia perikatoa ja raunioita kohden.

Syvempää viisautta me kaipaamme. Sen tähden apostoli varottaakin: ”Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat.” Miten saavutamme tuota syvempää jumalallista viisautta? Tekstimme sanoo: ”ottaen oikeasta hetkestä vaarin.” Paavali oivalsi ajan arvon, sillä hän teki töitä usein öisinkin ennättääkseen päämääräänsä. Ja ajan kalleutta ymmärtää nykyajan ihminen ehkä paremmin kuin mikään edellisen aikakauden. ”Aika on rahaa” – se on nykyajan mittapuu. Minuutit ja sekunnitkin vaihdetaan rahaksi. Kukin koettaa terästää silmänsä ja älynsä nähdäkseen oikean hetken, oikean silmänräpäyksen, onnistuakseen. Voiko siis olla ajanmukaisempia sanoja kuin nämät: ”Ottakaa oikeasta hetkestä vaarin.” Mutta teksti saa sitten aivan odottamattoman käänteen jatkuessaan: ”sillä aika on paha”. Eikö olisi päinvastoin perusteluksi odottanut: ”sillä aika on hyvä ja suotuisa”. Kuinka voi käyttää aikaa hyväkseen, jos se kerran on paha?

Ja paha ja vaikea on todellakin nykyinenkin aika. Veriset synnit huutavat maan päältä. Ja jos jo pieninkin synti rikkoo Jumalan luoman järjestyksen ja viiltää Isän sydäntä, minkä hirmuisen pahennuksen sekä näkyväisessä että näkymättömässä maailmassa nykyajan riettaat rikokset saavat aikaan. Ajatelkaa, että sadattuhannet ihmissielut yhtäkkiä, kypsymättöminä siirtyvät ijäisyyteen. Mikä työ ja vaiva siitä syntyy henkimaailmassa. Ja se muutos, jonka tämä siirto aiheuttaa, on suurempi kuin kaikki maailman vallankumoukset yhteensä. Sielujen tulisi kypsyä, ennenkuin ne siirtyvät pois täältä. Anteeksiantamuksen elämänvirran tulisi saada ne puhdistaa. Ei riitä, että minuutit ja sekunnit on vaihdettu rahaksi. Raha on myös vaihdettava ijäiseksi aarteeksi, jolla hankimme meille ystäviä, jotka vastaanottavat sielumme ijäisiin majoihin. Muuten raha tulee kiroukseksi.

Kuta pahempi on aika, sitä enemmän tulisi Suomenkin kansan sisäisesti kasvaa ja kypsyä. Kuta niukemmaksi käy ruumiillinen ravinto, sitä rikkaammaksi tulisi meidän sisällisesti kehittyä, niin ettemme sulje sydämiämme veljiltämme. Kuta tyhjemmäksi kaupat ja tehtaat tulevat tavaroista, sitä ahkerammin tulisi niiden omistajien ja kuluttajien koota ijäisiä aarteita ja kalliita helmiä. Tämä aika on ainoanlaatuinen. Se ei enää milloinkaan palaja. Se on vaikea aika, mutta tavallaan myös suuri aika. Nyt paljastuu kansan sielu, sen sisin kaipuu. Nyt nähdään, asuuko kansan sielun salatuimmissa komeroissa vielä syvä kaipuu puhua Jumalan kanssa. Vai onko siellä vain riettautta, pilkkaa ja ahneutta.

Me kaipaamme tänä hetkenä lunastavaa sanaa, joka voi temmata kansamme irti mammonan orjuudesta, joka voi koota sen yhdeksi eheäksi ihanteelliseksi kansaksi. Me kaipaamme sanaa, joka voi sytyttää sielut, vanhain ja nuorten sielut palamaan. Me kaipaamme sanaa, joka kuin enkelisiivin tuo elämää alas taivaasta. Ja meillä on se sana, sana, joka voi täyttää pahan ajan ijäisillä lahjoilla. Kunhan vain kuunneltaisiin sitä sanaa, ikivanhaa evankeliumin sanaa. Mutta monet puhuvat niin paljon itse, etteivät ennätä koskaan mitään kuunnella. Toiset kuulevat eivätkä kuitenkaan kuule sitä sanaa.

Pitkä matka on sen sanan taivallettava, ennen kuin se pääsee meidän persoonallisuutemme sisimpään tunkeutumaan. Saattaa kulua kokonainen miespolvi, ennen kuin kerran jo lausuttu sana pääsee tunkeutumaan sen sydämeen, joka sen ensi kerran kuuli. Toisilla sana jää ulkokorvaan, toisissa se pääsee ymmärrykseen ja mielikuvitukseen asti, mutta vain harvoissa tapauksissa se tunkeutuu persoonallisuutemme ytimeen, jossa se uudesti synnyttää ihmisen. Kuunnelkaamme niinkuin olisi kysymyksessä elämämme ja kuolemamme. Kuunnelkaamme, niinkuin vartiosotilas juoksuhaudassa, joka kuuntelee maanalaisen miinasytytyksen lähestymistä. Pamppailevin sydämin hän kuuntelee pinnistäen viimeisintäkin kuulohermoansa, sillä hän tietää, että hänen kuulemisestaan riippuu ei ainoastaan hänen, vaan tuhansien veljien elämä tai kuolema.

Kuunnelkaamme mekin niin evankeliumia. Ja kun me olemme kuulleet, mikä on Jumalan tahto, noudattakaamme sitä. Mutta se ei ole helppoa, sillä oma itsekäs tahto on silloin alistettava Jumalan tahdon alle. Rukoileva Jeesus astuu eteemme. Me näemme Hänen, Jumalan ainosyntyisen Pojan polvillaan varjoisessa puutarhassa. Mitä hän tekee siellä yksin keskellä yötä? Niin, ken voisi sanoa, mitä kaikkea suurta ja ihmeellistä pyhänä yönä tapahtui Isän ja Pojan sydämen välillä.

Mutta jo se, minkä tiedämme, on niin ylen ihmeellistä, että sielumme vapisee noitten Vapahtajan omien syvien elämyksien edessä. Verta hikoillen Jeesus rukoilee Isää: ”ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä.” Eikä hän rukoillut vain yhden kerran, vaan kolme kertaa hän sanoi samat sanat uudestaan. Niin vaikea on rukous: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Jeesus oli suuri, kun hän ruokki nälkäisiä ihmislaumoja, Jeesus oli ihmeellinen, kun hän kävi merellä, majesteetillinen oli Vapahtaja, kun hän herätti kuolleen haudastaan, mutta suurin oli Jeesus, kun hän Getsemanessa rukoili: ”Isä, tapahtukoon sinun tahtosi”, ja alistui antamaan oman henkensä meidän edestämme.

Jumalanko tahdon alle Suomenkin kansa alistaa kohtalonsa. Vai omanko kylmän järkensä tai kuumien intohimojensa johdolla ja omien nyrkkiensä nojissa kansamme aikoo viedä asiansa lopulliseen voittoon. Me kyllä olemme velvolliset ponnistamaan viimeisetkin voimamme, mutta lopullinen ratkaisu ei sittenkään riipu meistä. Taivaan ja maan välillä on meidänkin kohdallamme niin paljon voimia, jotka eivät ole meidän vallassamme, sen tietää jokainen vilpitön ihminen. Vaikka panemme kaikki meidän punnuksemme vaakakuppiin, niin vaa’an kieli sittenkin on Jumalan kädessä. ”Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni”, niin rukoili voimakkain mies, mikä maan päällä on vaeltanut. Ja se rukous ei ole ainoastaan kuolinhetken rukous, vaan sen tulee myös olla elämän rukous, joka uuden päivän rukous.

Kohtaako tämä ihmeellinen aika rukoilevan Suomen kansan, joka kaikesta järkeilystä ja kaikesta mahdottomuudesta huolimatta Jumalan kautta aukaisee itselleen tien tulevaisuuteen. Vai tulemmeko toimeen ilman Jumalaa, näyttääkö siltä, että meillä nyt on kaikki riittävästi hyvin, riittävästi rakkautta, riittävästi keskinäistä luottamusta. Tulee aika, jolloin me syvyydestä huudamme Jumalaa, jolloin käsillämme haparoimme tavataksemme veljiämme ja sisariamme. Isku seuraa iskua. Yö on lähellä. Yö kammottavine hiljaisuuksineen, jolloin ei kuulu muuta kuin hiljaista voivotusta. Jumala armahtakoon itsepäistä, rikkinäistä ja kateellista kansaamme. Amen.

Ty hvarest två eller tre äro församlade i mitt namn, där är jag midt ibland dem. Matt. 18: 20. Ha dessa Jesu ord alls mer plats i en värld, där allt synes afgöras blott med vapenmakt. Passar kristendomen alls mer för ett modern folk i en modern kulturstat? Ser det ej ut som om en stor del af den till namnet kristna mänskligheten skulle blifvit, om ej fiendtligt signad, så åtminstone likgiltig för allt hvad religion heter. Ja, i själfva verket har ju kristendomen redan från början haft att kämpa med förbittrade motståndare. Jesu Kristi fiender kunde ej sofva lugnt förrän de fått honom fästspikad på Golgata kors. Men ändock fingo de ej vara i fred för honom.

Ännu två årtusenden efter hans korsfästelse har t. ex. Nietsche att kämpa en den mest förbittrade kamp emot den korsfäste. Jesus lefver! Människorna kunna ej helt frigöra sig från kristendomen. Men de vilja dock så fullständigt som möjligt isolera sitt hvardagliga lif från dess inflytande. Religionen må utgöra, så resonerar man, en skärskild sfär vid sidan af det egentliga lifvet. Lifvet och tron, den synliga och den osynliga världen, hållas så åtskilda som möjligt. Och det är ju lättare att försätta religionen utanför det vardagliga lifvet, än att midt under lidanden, synd och nöd upprätthålla tron på en rättfärdig, kärleksfull Gud i Kristus.

Likaledes har man trott sig göra religionen en tjänst genom allt så mycket som möjligt betona dess privata karakter. Från att vara en församlingsangelägenhet har man velat göra densamma till en privatsak. Så är dock ej den originala kristendomens mening. Kristendomen vill omfatta hela människan, hela det mänskliga lifvet. Och församlingstanken var för de första kristna så lefvande, att de äfven som förföljda och utan fristad på jorden sökte en samlingsplats under jorden, bland annat i Roms katakomber. Då äfven bland dessa grafvar firades nattvard, kunna vi förstå huru mäktig församlingstanken var. Och det bedjande, nattvardsfirande underjordiska Rom var i själfva verket mäktigare än det ofvan jorden lefvande, glänsande, på vapenmakt sig stödjande Rom.

Och huru kunde det vara annorlunda, om Guds vilja, det högsta och heligaste som finnes, förverkligas eller icke, ej blott i enskilda individers, utan i ett helt folks lif, i statslifvet. Religionen är visserligen den innerligaste samvetssak, som finnes, det är reformationens stora vinning, men lika klart är, att en människa kan tro blott under det hon älskar. “Den som icke älskar sin broder, som han sett, huru kan han älska Gud, som han icke har sett.” Och kärleken är ju gemenskapens band, det starkaste föreningsband äfven i ett folks lif.

Guds afsikt med mänskligheten är helt visst icke blott att rädda enskilda själar till sina eviga fadersboningar, utan att åstadkomma ett förbund, som är fastare än ett statsförbund, ett folkförbund, ja, innerligare än till och med det lyckligaste familjelif, att skapa ett själarnas förbund, där Jesus Kristus är frälsare och Konung. “Hvarest två eller tre äro församlare i mitt namn, där är jag mitt ibland dem”.

Dessa ord mana äfven oss i dag att söka en gemenskap djupare och innerligare än den, som skapas enbart genom yttre former, äfven de bästa. Endast en uppriktig samling i Jesu Kristi namn kan bereda äfven Finlands folk på yttersta dagen en plats inför nådens tron. Låtom oss därför tränga djupare in i kristendomens underbara värld. Där finns omätligt rika krafter, som vår tid ännu icke ens anar. Amen.