Matt. 20: 25-28

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tänä päivänä on luontevaa pohtia, mitä suomalaisuus merkitsee. Millaisia me suomalaiset oikein olemme. Vanhan runon mukaan suomalainen vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään. Aikoinaan Eppu Normaali lauloi, että suomalaiset ovat hyvin harrasta kansaa – tiedäpä tuota tänä päivänä, no saunassa ainakin. Kaikkihan tällaiset vakavat tai vähemmän vakavat väitteet perustuvat yleistyksiin, mutta yhden perinteisen näkemyksen haluaisin ihan omana mielipiteenäkin esittää: me suomalaiset olemme rehellistä kansaa. Eikö vain? Minusta on hyvä, että me ihmiset pystymme terveellä tavalla arvostamaan itseämme, niin yksilöinä kuin kansakuntana. Me olemme rehellinen kansakunta, sen osoittavat kansainväliset tutkimuksetkin, joiden mukaan maamme on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa –kerrottakoon kiinnostuneille, että edellemme kiilaisivat Tanska ja Uusi-Seelanti, joten Ruotsi ainakin voitettiin. Kyllä meistä jokainen on varmasti elämänsä aikana valehdellut, mutta kokonaiskuva on minusta aika selkeä: arvostamme rehellisyyttä ja sitä, että sovituista asioista pidetään kiinni. Suhtaudumme myös vakavasti ja tuomitsevasti kaikenlaiseen vilunkipeliin ja valta-aseman väärinkäyttöön. Jos nyt tämän kerran näin itsenäisyyspäivänä sallitte minun häpeilemättä kehuvan maatamme, olemme myös aika tasa-arvoinen maa – vaikka epäilemättä paljon on vielä tehtävää sillä saralla. Vastustamme jäykkiä hierarkioita ja jyrkkiä luokkaeroja. Arvostamme sitä, että kaikilla on mahdollisuus käydä koulua, saada sairastuessa terveydenhoitoa varallisuudesta riippumatta ja luottaa siihen, että he ovat tasavertaisia lain edessä. Emme arvosta varallisuudella tai valta-asemalla pröystäilyä ja Suomessa tasavallan presidenttiinkin voi törmätä aamulenkillä Töölönlahden rannalla. Kotimaallamme on ongelmansa, haasteensa ja sokeat pisteensä, mutta – käsi sydämelle – voisivat asiat olla paljon huonomminkin. Ei tarvitse matkustaa kovin kauaksi päätyäkseen ympäristöön, jossa samanlaisesta tasavertaisuudesta oikeuslaitoksen edessä tai vastaavista yksilön yhtäläisistä mahdollisuuksista sosiaaliekonomisesta asemasta riippumatta voi vain haaveilla.

Aikakausi, jolloin Jeesus käveli keskuudessamme, korostaa osaltaan sitä, miten pitkälle olemme päässeet – tosin emme pelkästään omin avuin. Ajanlaskun alun maailma ei todellakaan tuntenut sellaisia ajatuksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista, joita tänä päivänä pidämme itsestään selvinä. Suuri osa ihmisistä eli äärimmäisessä köyhyydessä, alttiina kulkutaudeille, nälänhädille ja sotajoukkojen mielivallalle. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus oli valtavaa. Ja mitä hallintovaltaan tulee, Jeesus kiteyttää sen roolin aika hyvin sanoessaan: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla.” Sen ajan valistuneimmatkin ja hyväntahtoisimmatkin hallitsijat luokiteltaisiin tänään diktaattoreiksi. Hallisijat olivat tarkkoja arvostaan. Faaraot ja keisarit rakennuttivat kansansa verovaroilla ja selkänahoilla loisteliaita palatseja, vaativat puhuteltavan itseään jumalina ja varmaan oikeasti uskoivatkin jumaluuteensa. Tosi Jumalaankin turvautuvat hallitsijat saattoivat väärinkäyttää valtaansa, kuten kuningas Daavid surmauttaessaan oman sotilaansa saadakseen tämän vaimon. Jyrkät ennakkoluulot kuitenkin yhdistivät niin ylä- kuin alaluokkaa ja yhteiskunnallinen ”ilmapiiri” oli aika masentava. Toisia kansoja pidettiin vihollisina ja ei-ihmisinä, ja sotien syttyessä tavallisen sotilaan, maajussin tai orjan henki ei paljoa painanut.

Vallanhimo, viha ja kyvyttömyys suvaita erilaisuutta ovat syvällä meissä ihmisissä. Ne puhkeavat eri tavoin esiin ajasta riippumatta. Tämän vuoksi humanistiset yritykset selittää ihminen pohjimmiltaan hyväksi ja pahuus pelkäksi tietämättömyydeksi eivät vakuuta. Tätä todistavat myös itsenäisen maamme alkutaival: sata vuotta sitten vasta itsenäistynyt isänmaamme joutui heti alkutaipaleellaan silmittömän väkivallan repimäksi, jossa ”veli oli veljeä vastaan.” Eikä Suomen kansalaissota ole ainoa esimerkki. Meidän ajallamme sisällissodat ovat usein sodista verisimpiä, ajatellaanpa vaikka Syyriaa. Nykypäivänäkin maamme kiristynyt keskusteluilmapiiri heijastelee mielestäni omalla tavallaan ihmisessä olevaa pimeyttä. Kuten Jumala on sanonut, synti vaanii meitä ovella, mutta meidän on pidettävä se kurissa.
Jeesus tiesi tämän puolen meissä ihmisissä ja halusi varjella meitä omiaan omalta pimeydeltämme osoittamalla paremman tien. Siksi hän opetti, että paras osa on sillä, joka ei elä vain itselleen vaan jolla on palveleva mieli. Jeesuksen sanoissa on nähtävissä hänelle tyypillistä yhteiskuntakritiikkiä maan mahtavia kohtaan mutta samalla myös aitoa huolta seuraajistaan, jotka eivät suinkaan olleet saatikka ole immuuneja vallan ja kateuden houkutuksille. Jeesus opettaa, että suurin ei ole se, jolla on eniten valtaa, vaan se, jolla on eniten rakkautta annettavaksi eteenpäin. Kyse ei siis todellakaan ole pakonomaisesta marttyyrinroolista tai nöyristelevästä laskelmoinnista paremman tulevan aseman toivossa, vaan aidosta sydämen avautumisesta lähimmäiselle. Tasa-arvoisessa nyky-Suomessa elävinä meidän on vaikea käsittää Jeesuksen sanoman vallankumouksellisuutta kulttuurissa, jossa rajat yhteiskuntaluokkien välillä olivat kiveen hakatut ja jossa johtajan ja orjan välinen ero oli valtava. Jeesuksen opetuslapsetkin varmasti hätkähtivät evankeliumitekstin sanat kuullessaan. Miten muka orja voi olla ensimmäinen, sehän on mahdotonta. Tällaista taivasten valtakuntaa Jeesus kuitenkin julisti. Ja hän edelleen velvoittaa meidät seuraajansa toimimaan, jotta se valtakunta saisi kasvaa jo tässä maailmassa. Voidaan ajatella, että joka kerta kun omasta tahdostamme asetamme toisten tarpeet omiemme edelle, me tuomme pienen palan taivasta maan päälle.

Kun nyt tänään katsomme kristinuskon historiaa Jeesuksen sanoista tähän päivään, voidaan mielestäni todeta, että Kristuksen kirkon matkaan mahtuu sekä onnistumisia että epäonnistumisia Jeesuksen antaman tehtävän suhteen. Kristillinen kirkko on julistanut rakkautta mutta ei ole aina elänyt viestinsä mukaisesti. Mutta sanoma Jumalan itsensä antavasta rakkaudesta on myös uudistanut lukemattomien ihmisten elämän. On myös aihetta sanoa, että Jeesuksen Kristuksen sanoma on, pienellä luterilaisella mausteella höystettynä, osaltaan vaikuttanut niihin arvoihin, joita kotimaassamme arvostamme. Suomelle ja muille pohjoismaille tärkeät arvot, kuten vahva työetiikka sekä miesten ja naisten välinen tasa-arvo ovat monien tutkijoiden mukaan johdettavissa luterilais-kristillisestä kutsumuksesta. Luther tuomitsi itsekkään voitontavoittelun ja opetti, että työtä tulee tehdä lähimmäisenrakkauden ohjaamana koko yhteisön hyväksi. Vahva työetiikka on auttanut rakentamaan Suomesta nykyisen, modernin valtion. Matkalla tähän päivään on tarvittu myös paljon yksilön uhrautumista suuremman hyvän vuoksi. Talvi- ja jatkosodissa sadattuhannet suomalaiset puolustivat yhteiskunnallisesta taustasta riippumatta kotimaataan, ja moni antoi suurimman mahdollisimman uhrinsa. Sodan jälkeen seurasi jälleenrakentamisen aika ja ankara työnteko. Nykyinen hyvinvointimme rakentuu hyvin paljon edellisten sukupolvien uurastukselle ja uhreillekin. Tietenkin nykypäivän Suomessa on myös paljon osattomuutta, syrjäytymistä ja yksinäisyyttä jota emme aina huomaa. Työtä on jäljellä. Mielestäni yksi tärkeä kysymys tähän päivään on myös se, olemmeko me vähän kuin muinaiset israelilaiset kuulemassamme Vanhan testamentin lukukappaleessa. Pitkän erämaavaelluksen jälkeen he olivat päässeet luvattuun maahan, jossa maito ja hunaja virtaisivat. Sielläpä oli hyvä elellä. Heitä piti kuitenkin varta vasten muistuttaa tuossa luvatussa maassa, kuka oli kaiken heidän kokemansa hyvän takana. He olivat taipuvaisia unohtamaan, että oma maa, rauha ja hyvinvointi eivät olleet heistä itsestään lähtöisin vaan olivat osoitus Jumalan johdatuksesta ja hyvästä tahdosta. Mitenkä on meidän kohdallamme? Huomaammeko me saamiamme siunauksia?

Samalla meidän on näin itsenäisyyspäivänikin on hyvä muistaa se, mikä tunnetussa laulussakin sanotaan, täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme. Tämä tämänhetkinen kotimme on vain väliaikaisesti meillä. Meidät on kaikki kutsuttu todelliseen, pysyvään kotiimme, jonne emme itse löydä tietä ja jonne mikään meidän tekemämme uhraus ei takaa sisäänpääsyä. Tien sinne on raivannut ja oven on avannut meille yksin Jeesus Kristus. Kuten hän itse sanoi, hän tuli ihmiseksi antaakseen kaikkein suurimman uhrin meidän kaikkien puolesta,vapauttaakseen meidät siitä, mikä hajottaa elämää ja vie meidät eroon Jumalasta. Kuten Luther Vähä-Katekismuksessa kirjoittaa: Uskon, että Jeesus Kristus on minun Herrani. Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseena elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.
Mitäpä tähän enää lisäämään. Kaikki on valmista. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.