Luuk. 2:1 - 20

Kaikista kuluneen vuoden aikana kohtaamistani ihmisistä yksi on jäänyt aivan erityisesti mieleen. En tiedä hänen perheestään mitään, en tunne hänen elämänvaiheitaan enkä tiedä edes hänen nimeään. Olen tavannut hänet vain yhden ainoan kerran enkä ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä mitään tapaamisemme jälkeen.Silti tuo ihminen muutti minussa jotain pysyvästi.

Olimme nähneet suurkaupungin kaduilla paljon kerjäläisiä. He ovat osa jokaisen eurooppalaisenkin suuren kaupungin arkea. Kun keskustelimme Leonardon, erään kristillisen palvelujärjestön vapaaehtoisen kanssa, yksi meistä kysyi pinnalla olleen kysymyksen: Pitäisikö kerjäläisille antaa rahaa? Vastaus kuului: En osaa vastata tuohon. Mutta muistakaa, että jokainen kerjäläinen on suurlähettiläs. Hän edustaa sitä miljoonien afrikkalaisten,
aasialaisten ja muiden köyhien maailmaa, joka on meille enimmäkseen näkymätön. Jokainen kerjäläinen tekee sen
kuitenkin näkyväksi ja muistuttaa meitä siitä. Jos kadulla kerjäävä ihminen saa sinut muistamaan tätä maailmaa, ei ole oleellista, annatko rahaa vai ei. Tottakai rahan antaminen auttaisi häntä, mutta vielä tärkeämpää on muistaa se maailma, jota hän edustaa. Mutta jos annat rahaa, älä tiputa sitä ylhäältä, vaan anna se hänelle käteen. Kohtaa seihminen.

Kun seuraavana päivänä kuljin kadulla, näin hänet: vanhan miehen, joka istui kerjäämässä talon seinustalla. Kun edellisen päivän neuvot mielessäni painoin kolikon hänen käteensä ja kätemme koskettivat, en koskaan unohda,
mitä tapahtui. Alas luotu katse kääntyi kohti minua. Valloittava hymy ja runsaat kiitokset palkitsivat. Tunsin olleeni enemmän saaja kuin antaja.

Joulun evankeliumi kertoo kohtaamisista. Betlehem ei ollut mikään suurkaupunki, mutta ensimmäisenä jouluna se oli täynnä ihmisiä. Melua, kiirettä, kapakoista ja majataloista kuuluvaa naurua ja riitelyä, lampaiden, aasien ja
muiden eläinten ääniä, rattaiden kolinaa ja roomalaisten sotilassandaalien marssirytmiä. Tämän keskelle saapuivat Joosef ja Maria etsimään tilaa majatalosta. Majapaikkaa ja ystävällisyyttä ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan he joutuivat kohtaamaan väistäviä katseita, kyynisyyttä, välinpitämättömyyttä, oman edun asettamista kaiken muun edelle. Sehän on meidän maailmamme tavallinen tapa toimia.

Tuo vanha mies opetti minulle enemmän kuin kukaan muu, mitä on olla köyhä. Vaikka hänen ainoat sanansa olivat täynnä kiitosta, hän onnistui kertomaan minulle, että köyhyys ei ole ainoastaan rahan puutetta. Köyhä on se, jolta puuttuu jotakin ihmisen perustarpeista.

Köyhyys ilmenee tietenkin äärimmäisen kauhistuttavana siellä, missä ihmisiä oikeasti kuolee nälkään, kauhistuttaviin sairauksiin tai diktaattorien välinpitämättömyyden uhreina. Meillä köyhyyden tarinat
ovat toisenlaisia. Ne kertovat yksinäisestä vanhuksesta, jolla ei ole päivällä muuta odottamistakuin postin tulo, sair aseläkeläisestä, joka joutuu taistelemaan vakuutusyhtiönsä kanssa. Ne ovat tarinoita lapsiperheestä, joka elää keskellä velkakierettä isän tai äidin työttömyyden t ai lapsen sairastumisen vuoksi. Ja ne kertovat miehestä tai naisesta, jonka elämä ajautuu tuuliajolle sen vuoksi, että alkoholi, väkivalta tai toinen rakkaus sekoittaa arjen.

Mutta köyhyys on myös välinpitämättömyyttä ja sitä, ettei ole aikaa kuunnella näitä tarinoita eikä halua pysähtyä näiden ihmisten vierelle. Mitä paljastuisikaan minun köyhyydestäni, jos kohtaisin näitä ihmisiä ja
antaisin heidän muistuttaa siitä, mitä minun elämästäni puuttuu? Jos minulta puuttuisi rakkaus, pohti jo apostoli. Paavali, en minä mitään olisi. Entäpä jos elämään löytyisikin uudenlaista merkitystä, rakkauttakin sen kautta, että
uskaltaisin katsoa elämää sellaisena kuin se on? Jospa uskaltaisimme kohdata toisemme sellaisina kuin olemme
ilman vaatimuksia siitä, että toisen ihmisen pitäisi muuttua tai jakaa minun mielipiteeni politiikasta, uskonnosta tai siitä, millä tavalla mihinkin uuteen asiaan pitäisi suhtautua? Entäpä jos jokaisen ihmisen mielipiteen ja käytöksen takana on avunpyyntö nähdyksi tulemisesta, siitä, että otetaan huomioon?

Kun kohtaamme toisemme, emme ole koskaan vain antajan roolissa. Tavallisesti me saamme paljon enemmän. Uskon, että juuri sen vuoksi niin monet ovat tänäkin jouluna antaneet omastaan eikä vain kaikkein lähimmille, vaan myös aivan tuntemattomille ihmisille.

Haapajärvelläkin on jaettu toistasataa joulukassia ja sen lisäksi lahjakortteja ja lahjoja sellaisille, jotka tarvitsevat
apua. Ne kertovat siitä, että tässä maailmassa kuuluu myös toisen maailman ääni. Jouluevankeliumissa tuo ääni on vahva. Kaikki alkaa paimenista, jotka sillä seudulla olivat yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Paimenet olivat köyhiä, ammatti oli aliarvostettu, mutta siitä huolimatta juuri heille taivaat avautuivat. Ja niin he riensivät juoksujalkaa kohtaamaan häntä, jonka Herra heille ilmoitti.

Mitä olisi tapahtunut, jospaimenet eivät olisi lähteneet? Olisivatko he vähän ajan kuluttua uskoneet näkemäänsä, jos he olisivat jääneet vain taivaan kirkkauden ja enkelien sanoman varaan? Uskon, että eivät olisi. Ehkä he aamun valjettua olisivat selittäneet kaiken itselleen vain uneksi, väsyneen mielen ja mielikuvituksen harhaksi. Niin käy meillekin, jos me jäämme vain tuijottamaan taivaalle odottamaan ihmettä, jota ei koskaan tule.

Kertomukset voivat jäädä kauniiksi tarinoiksi, arkipäivän kokemusten ulkopuolelle. Mutta paimenet lähtivät ja näkivät kaikkien lupausten toteutuneen. Taivaan valo näkyi pienen lapsen silmistä. Paimenet ja tietäjät ja kaikki kuvataan usein polvistuneena seimen äärelle. Ajattelemme luonnollisesti, että kunnioituksesta suurta ihmettä ja maailman Vapahtajaa kohtaan. Ehkä niinkin. Mutta eikö kyse ole samasta, mitä meistä itse kukin tekee pientä vauvaa ihastellessaan? Me kumarrumme, taivumme alaspäin ehkä polvistummekin, jotta näkisimme paremmin. Lapsen voi nähdä kunnolla ainoastaan kumartumalla. Entäpä jos paimenten ja tietäjien kumarruksessa onkin kyse juuri tästä? Jumala on tullut niin alas, että hänet nähdäkseen täytyy kumartua. Ja sittenkin hän on vielä alempana.
Vielä köyhempänä kuin kukaan meistä. Ei ole olemassa sellaista paikkaa, missä Jeesus ei jo olisi. Eikä kukaan voi vajota elämässä niin alas, etteikö hän voisi katsoa Jeesusta silmiin ja nähdä niissä taivaan valon.

Jouluyön suurin ihme ei ollut se, että taivaat avautuivat ja enkelien kuoro lauloi. Ei se ollut sekään, että tähti johdatti itämaan viisaat seimen äärelle. Suurin ihme on elämä, joka syntyi maailman syrjäisessä kolkassa, eläinten
hengityksen ja lämmön keskelle. Taivas laskeutui juuri sinne, niin alas, että jokainen meistä saa sen nähdä. Me usein luulemme, että kristillisen uskon keskeinen ajatus on oppi oikeasta ja väärästä, synnistä tai siitä, miten pitäisi suhtautua erilaisiin tämän maailman ilmiöihin. Ei se ole. Usko ei ole uskontoa, moraalia ja erilaisia järjestelmiä.

Usko on kohtaamista seimen lapsen, ristin Jeesuksen ja ylösnousseen Kristuksen kanssa. Jeesus kysyi kerran
Gennesaretin järven rannalla Pietarilta kolme kertaa: Rakastatko sinä minua? Niin yksinkertaista se on, kohtaamista rakastamista tässä yhteisössä seurakunnassa, kirkossa. Sitä, että taivas näkyy Jeesuksen ja toistemme silmissä.