Luuk. 2:1-14

Auringolla, lumella ja sinitaivaalla on ihmeellisen mieltä kohottava vaikutus erityisesti, kun nämä kaikki vaikuttavat yhdessä. Luojan luonnon heijastamaa joulunalusvaloa on lähipäivinä voinut varastoida itseensä runsaasti, vaikka aurinko onkin näinä niin kutsuttuina pesäpäivinä käynyt vain näyttäytymässä ja palannut jälleen pesäänsä, niin kuin vanha kansa sanoi. Ei olekaan sattumaa, että kullanvärinen, valkoinen ja sininen kertovat myös kirkollisessa symboliikassa kaikkein riemullisimmista asioista, jotka liittyvät kristilliseen uskoon. Kultaus kertoo armon auringosta, joka jokaisena aamuna muistuttaa elämästä lahjana ja ennen muuta ylösnousemuksen ja armon auringosta, joka meille loistaa Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Valkoinen väri on erityisesti juuri suurten Kristus-juhlien, kuten joulun ja pääsiäisen, väri. Heijastaahan valkoinen juuri valon täyteyttä. Vaalean sininen puolestaan on neitsyt Marian väri. Jouluna sininen ja valkoinen kertovat Marian ilosta pyhänä yönä, ilosta, johon mekin saamme liittyä.

Pyhän syntymän hetki ei kuitenkaan tapahtunut aamun tai päivän kirkkaudessa. Jouluevankeliumi antaa ymmärtää, että kaikki tapahtui myöhään illalla tai yöllä. Viitteen ajankohdasta saamme siitä tosiseikasta, että syntymästä ilmoitettiin ensimmäisenä juuri paimenille, jotka olivat “yöllä ulkona vartioimassa laumaansa”. Tapahtuman ajoittumisella synkimmän yön pimeyteen on merkityksensä. Kokonaisuuden näkökulmasta ja tätä tekstiä hengellisesti mietiskellessämme voimme nähdä sen vertauskuvallisesti kertovan samasta asiasta kuin joulun profetia Jesajan mukaan: “Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” Yöhön syttyi katoamattoman elämän valo pienen lapsen maailmaan tulon myötä. Kaikkeudelle syttyi toivo. Suuri ja mahtava kätkeytyi pieneen ja vähäpätöiseen, jotta näkisimme pelastuksen olevan armon ja uskon luottamuksen asia, ei meidän ansiotamme.

Kuten tunnettua, vastakohdat ja kärjistykset tekevät mahdolliseksi paremmin vertailla asioita. Kun ei tiedetä paremmasta, ei sitä osata kaivatakaan. Me ihmiset tosin osaamme luonnostammekin kaivata parempaa – eihän meille koskaan ole mikään riittävästi. Emme silti aina ymmärrä parastamme. Jumalan laki ehdottomana rakkauden vaatimuksena on hyvä ohjenuora, mutta sitäkin oli opittu kiertämään ja tulkitsemaan niin, että se parhaiten palvelisi omia, ei suinkaan aina pyyteettömiä tarkoitusperiä. Lyhytnäköinen voitontavoittelu kukoisti ja oma suu oli lähinnä. Se että Jeesus syntyi vaatimattomiin olosuhteisiin, joutui perheineen pakenemaan Herodeksen vainoa Egyptiin ja lopulta tuli kavalletuksi, vangituksi ja tuomituksi sekä ristiinnaulituksi ryövärin rinnalle, kertoo hänen syntyneen ihmisten Vapahtajaksi.

Tästä sanomasta eläessämme ja sitä eteenpäin välittäessämme olemme aina vastaanottajan ja palvelijan paikalla. Ensimmäisiä evankeliumin eli hyvän sanoman vastaanottajia olivat paimenet kedolla. Nämä eivät olleet tyyppiä “ritari peloton ja nuhteeton” vaan tavallisia ihmisiä tehtäväänsä hoitamassa. Kuten kuka tahansa olisi, hekin pelästyivät enkelin ilmestyessä yön pimeydessä. Juuri tällaisille, uutta ja outoa helposti kavahtaville matti ja maija meikäläisille enkeli toi rohkaisevan sanoman käänteentekevästä ilon päivästä koko kansalle: “Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Tässä sanomassa on kristillisen julistuksen ydin. Me nykypäivän paimenet eli pastorit ammennamme tästä samasta sanomasta ja koetamme sitä saamamme kutsun mukaisesti pitää tarjolla – meille kaikille. Nyt adventtiaikana ja pääsiäistä edeltävän suuren paaston aikana ei jumalanpalveluksessa lauleta kunniaa ja kiitosvirttä, mutta huomenna jouluaamuna, samoin kuin pääsiäisaamuna ja yleensä sunnuntain messussa yhdytään enkelien ylistyshymniin: “Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Kunnia on monesti arka asia. Emme halua, että meidän kunniaamme loukataan. Kahdeksas käskykin nimenomaan kehottaa suojelemaan lähimmäisen hyvää mainetta. Joskus kuitenkin kunnian varjeleminen saa hurjia piirteitä ja kohtuus unohtuu. Kunniaan sisältyy toden puhuminen toisesta ihmisestä ja hänen ihmisarvonsa kunnioittaminen. Kunniatonta on rikollinen tai muuten moraalisesti arveluttava toiminta. Puhutaan myös kunniavelasta, joka vaikkapa meillä sodanjälkeisillä sukupolvilla on niitä kohtaan, jotka ovat antaneet suuren osan elämänsä parhaista vuosista tai terveytensä uhrina isänmaalle. Kunniavelka on siis tavallaan kiitollisuudenvelkaa.

Jos ajatellaan tuota enkelien sanomaa: “Jumalan on kunnia korkeuksissa” ja meitä ihmisiä sellaisina kuin me olemme, emme hänelle kunniaksi monestikaan ole. Jumala osoitti kuitenkin taivaallisen kunniansa siinä, että hän antoi armon ja rakkauden käydä oikeudesta. Hän ei voinut kunniattomasti hyväksyä syntiä, mutta Pojassaan hän itse syntyi veljeksemme ja eli kunniakkaasti ihmisen osan osoittamalla, mitä rakkaus oikeastaan on: että antaa kaikkensa myös niiden puolesta, jotka ovat kaukana normaalimittapuun mukaan rakastettavasta persoonallisuudesta. Mitään automaattia hän ei kuitenkaan luonut vaan säilytti armon kalliina lahjana, joka on joka päivä uusi. Hän ei pyhittänyt pimeyttä pimeytenä vaan kutsui meidät pimeydestä valoon ja elämään yhteydessään. Tullessaan toi hän armon, autuuden ja anteeksannon, kaikki taivaan tavarat, kuten tuttu joululaulu sen sanoo. Ei tarvita mitään erinomaista uutta, vain nöyryyttä ottaa armo vastaan ja tunnustaa oma keskeneräisyys. Se, joka ikävöi armon kosketusta, on jo oikealla tiellä. Jo kasteessa saimme kaikki taivaan tavarat, jotta yhä uudestaan voisimme hiljentyä rakastavan Jumalan edessä, jättää taakkamme hänelle ja kulkea keventynein mielin eteenpäin hänen hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan viitoittamallaan tiellä.

“Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Rauha ei ollut siinä, että me häntä rakastimme vaan siinä, että hän meidän riitapukareiden ja omastamme tarkkojen ihmisten Vapahtajaksi syntyi. Hän osoitti, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Kestävin rauha voi syntyä silloin, kun näemme kaikki olevamme Jumalan armon varassa ja hänen rakastamiaan, anteeksiannon ja anteeksisaamisen lapsia. Kenelläkään ei ole ylivaltaa toisiin nähden, mutta yhdessä me jaksamme paremmin vaeltaa kristittyinä ja ihmisinä yleensä. Seimeen syntynyt ei meitä jättänyt eikä jätä. Siksi saamme jälleen viettää joulua, jossa perinne muuttuu elämäksi ja ilo lisääntyy jakamalla siitä, mitä olemme saaneet eteenpäin.