Luuk. 2: 1-14

Olemme tulleet kuulemaan hyviä uutisia. Usein uutiset tuppaavat olemaan järkyttäviä ja huolestuttavia, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Kerrankin sanoma, jossa luvataan iloa ja rauhaa – vieläpä sanoma Jumalalta itseltään.
Tietysti voi ajatella, ettei kuulemamme jouluevankeliumi enää ole uutinen, eihän se mikään uusi asia ole. Olemme kuulleet tämän sanoman ties miten monta kertaa. Ja kuitenkin miten helposti meiltä unohtuukaan, että meille on annettu Vapahtaja. Miten helposti ihminen ajautuukaan jopa itsetuhoon, kun hänestä ei ole itsensä pelastajaksi tai syyllisyytensä sovittajaksi. Evankeliumin ilosanoma on siinä, että meidän ei tarvitse esittää mitään superihmisiä, jotka kaivavat voimavaransa ja sisäisen rauhan jostain oman mielensä syövereistä. Saamme olla keskeneräisiä, erehtyviä ja tarvitsevia, kaipaavia ja kyseleviä elämän matkalaisia. Sillä meillä on voimallinen Jumala ja armollinen Vapahtaja matkakumppanina.

Enkelin viesti ei ollut ainoa asia mitä paimenet niinä päivinä kuulivat. Heidän korviinsa oli kantautunut Rooman keisarin määräys, että koko valtakunta laitetaan verolle. Köyhät työmiehet eivät varmasti ajatelleet keisarista lämpimään sävyyn ja muutenkin odotettiin kiihkeästi Pelastajaa, joka vapauttaisi maan Rooman vallasta.
Tiedä sitten mitä paimenet odottivat. Eivät he voineet kuvitella, että Jumalalla on heille asiaa, uskonnolliset ihmiset olivat ihan muualla kuin heidän porukassaan. Paimenia ei näkynyt jumalanpalveluksissa, eikä heidän mielipidettään kysytty maan asioita mietittäessä. Kuitenkin Jumala katseli heitä täynnä rakkautta odottaen, että pääsee tuomaan sanoman Poikansa syntymästä.

Samalla lailla rakastavasti ja odottaen Jumala on meitäkin katsellut kaikkien joulutohinoitten ja kiireittemme keskellä – odottanut, että hiljennymme kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavaa, mitä hän haluaa meille lahjoittaa. ”Älkää pelätkö, juuri te tänä jouluyönä 2012 jälkeen Kristuksen syntymän. Minä ilmoitan teille suuren ilon. Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Paimenet saivat nähdä taivaallisen sotajoukon ylistävän Jumalaa. Se oli varmasti pelottava näky, mutta täysin eri tavalla kuin jos roomalainen sotajoukko olisi karauttanut hevosillaan paimenten leiriin tai vaikkapa petolauma hyökännyt lampaiden kimppuun. Taivaallinen sotajoukko muistuttaa meitä siitä, että kun Jumala on meidän puolellamme, niin mikään ei voi olla meitä vastaan. Vaikka pahan tuhovoimat ovat todelliset, saamme rohkaista mielemme ja turvata rukoillen Jumalaamme ja Vapahtajaamme. Hän on voittaja, eikä mikään ei voi erottaa hänen rakkaudestaan.

Jumala ei tee työtään kiireellä. Vapahtajan syntymää odotettiin vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Vastasyntyneelle vauvalle ei vielä voi ladata mitään toiveita, mutta toki hän itsessään on ihme. Eikä Jeesuksesta tullut sellainen vapauttaja tai maallinen hallitsija kuin monet odottivat.

Tänä pyhänä jouluyönä olemme kokoontuneet odottamaan ja todistamaan Kristuksen syntymää. Emme ole muistelemassa jotain kauan sitten tapahtunutta asiaa joillekin toisille, vaan ottamassa hänet vastaan omaan sydämeemme. Jospa joulun sanoma saa opettaa meille kärsivällisyyttä ja Jumalan lupausten varassa lepäämistä. Turhan usein rukouksemme taitavat olla kärsimätöntä ohjeiden antamista Kaikkivaltiaalle, tee nyt niin ja näin, ja jos niin ei käy, niin johan siinä usko horjuu. Sen sijaan voisimme oppia vastasyntyneestä, jota jaksaisi katsella ja ihmetellä loputtomiin ja joka jo pelkällä läsnä olollaan pehmittää sydämiämme ja laittaa arvomme uuteen järjestykseen. Omasta avuttomuuden tunteesta huolimatta haluamme tehdä hänen hyväkseen niin paljon kuin vain mahdollista. Ei puhettakaan, että latelisimme vastasyntyneelle omia toiveitamme tai käskyjämme.

Vapahtaja, meitä lähelle tullut Jumala on itsessään lahja ja ihme. Saamme painaa päämme hänen edessään ja antaa hänen läheisyytensä muuttaa meitä, antaa hänen sulattaa itsekkyyttämme ja mielemme kovuutta. Ja kyllä me voimme tätä vastasyntynyttä hoivatakin pitämällä huolta toisistamme ja niistä kaikkein vähimmistä, joihin Jeesus samastuu. Siinä on joulu, että mahdollisimman moni saisi kokea ”minusta välitetään, minua ei ole unohdettu”.

Tänäkin yönä Jumala kätkee valtasuuruutensa pieneen ja vähäiseen. Hän kattaa meille juhlapöydän, joka on jotain muuta kuin kotien tai kyläpaikkojen notkuvat herkkupöydät. Kuitenkin pieni leipä ja tilkka viiniä pitää sisällään Kristuksen ja sen mitä varten hän tuli maailmaan. Niin kuin joululauluissakin kuvataan ”Täytetty nyt on työ” tai ”hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö”. Saamme ihmetellen polvistua Kuninkaamme eteen ja kiittää siitä, että hän on avannut meille tien ikuiseen elämään. ”Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat runsahat. Autuuden ja anteeksannon. Kaikki taivaan tavarat.” Mitäpä muuta jouluun tarvitaan kuin Vapahtajan yhteys ja että hänen rakkautensa ja rauhansa saa vaikuttaa elämässämme ja ihmissuhteissamme. Ei vain jouluherkuissa, vaan ennen kaikkea joulun sanomassa riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa, niin että nämä hyvät uutiset saavat tulla elämämme voimaksi. Runon sanoin: ”Kuin lämmössä paimenten nuotion saamme sulatella sanomaa hyvää. Taivaallisissa uutisissa luvattiin meille iloa enentyvää. Pitkä odotus on päättynyt, Vapahtajamme syntynyt. Enkeleiden ylistys korvissamme kaikuu. Itse rauhan Jumala keskellämme asuu.”

Yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa ympäri maailman nousemme riemuiten tunnustamaan kristillisen uskomme