Matt. 21:12-17

1.
Jerusalem oli poliittinen ruutitynnyri. Ei tarvittu kuin kipinä tai varomatonta tulenkäsittelyä, ja jo räjähti.
Ja nyt Jeesus ratsasti aasilla sen portista sisälle. Tunnelma oli kuitenkin enemmän kiihtynyt kuin tulenarka – innostunut ja odottava itse kaupungissa ja siinä joukossa, joka kulki Jeesuksen mukana. Väkivaltaiseksi se muuttui vasta myöhemmin.
Ja niin kuin muinoin Israelissa, nytkin virittivät Jeesuksen seurueen jäsenet pyhiinvaeltajien riemulaulun, Psalmin 118, kaupunkiin saavuttaessa. Se oli tervehdys ja avunpyyntö Kuninkaalle, joka ”tulee Herran nimessä”. Se oli se virsi, jota mekin veisaamme, kun vietämme Herran ehtoollista.
Tähän ”hoosianna” -virteen Herran Voidellulle yhtyivät nyt myös lapset, jotka ympäröivät Jeesuksen temppelissä. Sinne Hän meni heti kaupunkiin saavuttuaan.
2.
Mutta mitä Jeesus teki temppelissä? Opettiko Hän siellä kansaa, niin kuin Hän oli opettanut väkijoukkoja Galilean vuoren rinteellä? Puhuiko Hän kauniisti linnuista ja kukkasista? Kehottiko lempeä Vapahtaja hiljaisuuteen ja nöyryyteen sitä väkeä, joka seurasi Häntä Temppelin esipihalle?
Ei! Kiiltokuvien kultakutrinen sinisilmä näyttää jääneen jonnekin, missä Hän ei itse asiasa ole koskaan edes ollut, ei edes Genesaretin järven rannalla Vuorisaarnaa pitäessään! Nyt toimii todellinen Jeesus, niin kuin sielläkin – ja se on hurjaa katsottavaa kaikille kohtuuden, hillittyjen käytöstapojen ja maltillisen uskonnollisuuden ystäville!
”Hyvänen aika! Eihän noin voi toimia! Nyt on Nasaretin mieheltä karannut mopo käsistä! Esivallan vihat tuommoisesta vain saa päälleen! Temppelissähän on kaikki, niin kuin pitääkin, luvat kunnossa ja toiminnalla kuninkaan ja papiston siunaus! Mennä nyt tuolla tavalla liioittelemaan ja hankkimaan vaikeuksia itselleen ja vielä opetuslapsilleenkin! Noinko muka Jumalan rakkauden sanomaa levitetään?”
Näin saattoivat ajatella mielessään ja ehkä sanoa ääneenkin ne kiinnostuneet, jotka olivat hankkiutunee paikan päälle, koska he olivat kuulleet kaukaisen Nasaretin profeetasta ja kuulleet Hänestä hyvää – että Hän oli valtava puhuja ja että Hän myös paransi sairaita ja teki ihmeitä. Vaikka eihän syntyperäinen jerusalemilainen nyt ihan maalaisen tavalla osannutkaan osallistua Jeesuksen seuraajien innostukseen, niin silti se vain tahtoi tarttua. Kuin huomaamattaan yksi jos toinenkin yhtyi mukana hyräillen lasten psalmiin, jota nämä veisasivat, ja sehän oli tarkoitettu tervehdykseksi Kuninkaalle, joka tulee kaupunkiinsa ja tähän temppeliin, joka oli Jerusalemin sydän ja sielu.
Eikä siinäkään mitään, että tämä Jeesus ratsasti aasilla. Hän oli selvästi kansanmies. Vaatimaton oli tämä profeetta, sillä hän ratsasti aasin selässä eikä hevosella, ylpeiden ja rikkaiden kuninkaallisella ratsulla.
Joku kuitenkin muisti, ettei näin ollut aina: tosin jo Daavidin poika, Salomo, ratsasti muulilla, se Salomo, joka rakensi temppelin, sen ensimmäisen, jota sitten myöhemmin korjattiin ja suurennettiin ja joka nyt Herodeksen, tuon pakanan, ansiosta oli isompi kuin koskaan ennen. Mutta Salomon jälkeen ottivat Israelin kuninkaat käyttöön hevosen, sen ajan uuden, vanhan ajan aasia paljon uljaamman ratsun. Mutta Daavid ratsasti vielä aasilla.
Niinpä joku muisti, että aasi oli paitsi sen ajan arkinen, tavallisen miehen kulkupeli, myös daavidilaisen kuninkaan ratsu – ja se teki hänet mietteliääksi sitä katsellessa, mitä aasilla ratsastaja nyt teki.
3.
Sillä siinä se lempeä Nasaretin Profeetta käveli kiivain askelin ja kaikkea muuta kuin hymyillen temppelin esipihaan ja alkoi välittömästi riehua siellä aivan käsittämättömällä tavalla!
Esipihalla oli kyllä muutenkin menoa ja meteliä. Siellä pyöritettiin sitä bisnestä, joka ei ehkä ollut ihan viimeisen päälle temppelin tyyliin sopivaa, mutta silti välttämätöntä: se teki muualta saapuville pyhiinvaeltajille mahdolliseksi toimituttaa uhreja puolestaan tai maksaa temppeliveronsa. Ja siihen eivät kaikki maailman monista valuutoista kelvanneet. Sen tähden mukana olevat rahat piti tarvittaessa vaihtaa esipihalla temppelissä käyvään rahaan, ja sieltä saattoi ostaa myös uhrieläimiä.
Niin, eihän tämä kaikki tosiaan ihan niin mennyt kuin olisi pitänyt ja niin kuin olisi ollut tyylikästä, harrasta ja hurskasta. Mutta jotenkin tämä asia oli hoidettava, eivätkä myöskään pienet lisätulot tehneet papistolle pahaa, eivät ainakaan pappien mielestä, he kun lopulta vastasivat tuosta esipihan liiketoiminnasta. Menihän kaikki lopulta hyvään tarkoitukseen, jumalanpalveluselämän pyörittämiseen. Mitäs siitä, jos joku heikko veli vähän itsekin hyötyi siitä, että niin monella maailmassa oli halu nähdä Jerusalem ja uhrata sen temppelissä niiden esi-isien tapaan, jotka olivat vielä asuneet Israelissa. Ei ahneus katso virkaa eikä kutsumusta, valitettavasti! Ja tämmöiseen nyt oli joka tapauksessa totuttu, tuumasivat ne, jotka päätään pudistellen katselivat sivusta, mitä tapahtui.
Sillä nyt siihen menoon ja meteliin, joka esipihalla vallitsi aamusta iltaan, tuli yhtäkkiä vielä ihan toisenlaisia ääniä: huutoa, karjuntaa, kiljuntaa, kiveyksellä kierivien rahojen kilinää ja sinne tänne säntäilevien ja pakoon lentävien eläinten meteliä! Normaalin hälinän sijasta esipihalla vallitsi kauan suoranainen kaaos. Aikansa kestettyään se kuitenkin vaihtui yllättävään hiljaisuuteen järjestysvallan saapuessa paikalle. Nyt kuultiin enää ne keskustelut, joita Jeesus kävi sokeiden ja rampojen kanssa, ja lasten laulu, jota nämä eivät millään saaneet loppumaan: ”Hoosianna Daavidin Pojalle”.
Nyt sitä laulua totisesti tarvittiin: siinä ei enää pyydetty siunausta Häneltä, joka tulee Herran nimeen, vaan Hänelle, joka jo tuli Jerusalemin porteista sisälle temppeliin. Siinä pyydettiin apua Daavidin Pojalle, joka yksinään seisoi temppelin esipihassa poliisin ja ylipappien ja kirjanoppineiden piirittäessä Häntä. Mutta kukaan ei uskaltanut kajota Jeesukseen, sillä Hänen teoissaan ja puheissaan oli voima, joka sai sokeat näkemään ja rammat juoksemaan.
Se voima pysäytti myös esivallan niille sijoilleen. ”Kuuletkos, mitä nämät sanovat?” Sitä ainoastaan Jeesukselta kysyttiin.
4.
Sillä Jeesus todella oli luvattu Messias ja ”daavidilainen Kuningas”. Hän oli se kansansa Pelastaja, josta oli ennustettu. Hän oli uusi Daavid, joka ratsasti omaan kaupunkiinsa, Suuren kuninkaan kaupunkiin.
Hän kuitenkin ratsasti aasilla. Ei Jeesus tullut hevosten eikä aseväen voimalla perustamaan uutta, maallista Israelia. Hänen valtansa ei ollut tästä maailmasta, ja Hän itse oli paljon suurempi Kuningas kuin suurinkaan Israelin menneistä hallitsijoista. Hänellä oli myös paljon suurempi tehtävä kuin Valitun kansan vapauttaminen miehittäjän vallasta ja Israelin esikoiskunnian palauttaminen maailman kansojen joukossa.
Tämän tehtävänsä, jonka suuruutta kukaan Jeesuksen läheisimmistäkään opetuslapsista ei vielä ymmärtänyt, Hän aloitti menemälle temppeliin. Eikä Hän mennyt sinne kohottaaksensa kätensä rukoukseen eikä uhratakseen eläimiä Jumalalle eikä maksaakseen temppeliveroa. Ei: Hän teki jotakin aivan muuta. Hän kaatoi rahanvaihtajain pöydät ja eläintenmyyjäin kojut ja ajoi köydenpätkä kädessään koko kirjavan kauppiaitten joukon tiehensä.
Ja nyt pysähdymme ja kysymme, miksi oikeastaan Jeesus teki niin? Miksi Hän häiritsi yleistä rauhaa, normaalia elämänmenoa ja järjestettyä uskonnonharjoitusta? Eikö Hän opettanut, että esivaltaa ja jopa niitä, jotka istuvat ”Mooseksen istuimella”, piti kunnioittaa? Eivätkö temppelin uhrit olleetkin Jumalan säädös? Eikö juuri tämä ollut se temppeli, jossa uhrit piti toimittaa? Eikö jumalanpalvelukseen pitänyt voida osallistua myös niiden Israelin lasten, jotka asuivat kaukana isiensä mailta?
Vai halusiko Jeesus puhdistaa temppelin kaikenlaisesta markkinahumusta ja maailmallisuudesta ja palauttaa sen jumalanpalveluksen alkuperäisen juhlallisuuden? Siitäkö vain oli kysymys, ettei kirkkoon saisi olla pääsymaksua ja että eteisen matkamuistomarkkinoille olisi asetettava jotkin järjelliset rajat? Siitäkö oli kyse, ettei Jumalan sanan julistusta saisi käyttää rahastukseen eikä varsinkaan henkilökohtaisen rikastumisen välineenä?
Sillä sellaista tapahtuu yhä tänäkin päivänä maailman kirjavilla uskonnollisilla markkinoilla, kuten tiedämme. Eikä tilanne ole uusi: muistamme, kuinka uskonpuhdistuksen aikoihin nykyisen Rooman Pietarinkirkon rakennustöitä rahoitettiin niin sanottuja aneita myymällä ja kyseenalaisella iskulauseella „Sobald der Gülden im Becken klingt im huy die Seel im Himmel springt“ eli ”kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”.
Vai näkikö Jeesus silmiensä edessä myös niiden parissa, jotka vaihtoivat valuuttansa käyväksi rahaksi tai ostivat uhrieläimiä, kovaksi paatuneita ihmisiä, jotka kyllä tiesivät elävänsä Jumalan tahdon vastaisesti, mutta ajattelivat selviävänsä siitäkin sillä samalla rahalla, jolla he kaikki muutkin ongelmansa ratkaisivat? Näkikö Jeesus temppelin esipihalla katumattomien ja lähimmäisistään piittaamattomien syntisten käyvän Jumalan kanssa kauppaa kuvitellen ostavansa itselleen autuuden uhrein ja temppeliä runsaskätisesti tukien, mutta ilman tarvetta elämän parannukseen? Ja näkikö Jeesus toisella puolen tiskin pappeja, jotka ahneuksissaan käyttivät hyväkseen myös niitä köyhiä, jotka hekin etsivät armollista Jumalaa ja antoivat viimeiset roponsa temppelirahastoon ja eläinten myyjille?
Olivatko siis Jeesuksen mielessä Jeremian profeetalliset sanat Hänen katsellessaan menoa temppelin esipihassa (Jer. 7:2-11):
Kuulkaat Herran sanaa, kaikki Juuda, jotka käytte sisälle näistä porteista rukoilemaan Herraa. Näin sanoo Herra Zebaot, Israelin Jumala: parantakaat elämänne ja menonne, ja minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa. Älkäät luottako valheesen, sanoen: tässä on Herran templi, tässä on Herran templi, tässä on Herran temppeli. Mutta parantakaat todella elämänne ja menonne, ja tehkäät jalo oikeus yhden ja toisen välillä. Muukalaisille, orvoille ja leskille älkäät tehkö väkivaltaa, älkäät myös vuodattako viatointa verta tässä paikassa, ja älkäät muita jumalia seuratko itsellenne vahingoksi; niin minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa aina ja ijankaikkisesti, tässä maassa, jonka minä annoin teidän isillenne. Mutta te luotatte valheesen, joka ei mitään auta. Ja te olette vielä sittenkin varkaat, murhamiehet, huorintekiät, valapattoiset ja suitsutatte Baalille, ja noudatatte vieraita jumalia, joita ette tunne. Te tulette myös ja seisotte minun edessäni tässä huoneessa, joka minun nimelläni kutsutaan, ja sanotte: ei meidän mitään hätää ole, vaikka me teemme nämät kauhistukset. Pidättekö te siis tämän huoneen, joka minun nimelläni nimitetty on, ryövärien luolana? Katso, kyllä minä sen näen, sanoo Herra.
Varmasti Jeesus näki myös tämän profetian toteutuvan silmiensä edessä! Näkisi Hän sen tänäkin päivänä, tässä meidän maailmassamme – ja suokoon Jumala, ettei Hän näkisi sitä meidän keskellämme eikä meidän sydämessämme! Sillä ei se ole kaukana yhdestäkään meistä, ja joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu!
Mutta halusiko Jeesus vain saarnata lakia paatuneille? Miksi Hän sitten kaatoi pöydät ja päästi uhrieläimet vapaiksi? Eivätkö temppelin uhrit olleet Jumalan säädös? Kuinka nyt kaukaa tulleet juutalaiset saattaisivat osallistua temppelin jumalanpalvelukseen, jos uhrieläimiä ei olisi kaupan eikä temppeliveroa voisi maksaa käyvällä valuutalla?
Lopulta Jeesus jätti temppelin, ”luopui heistä” ja lähti Betaniaan yöksi. Jälkeensä Hän jätti hengellisen esivallan, jonka mitta alkoi tulla täyteen, ja ihmettelevän kansan. Mistä oikein oli kysymys?
5.
Kysymys oli paljon enemmästä kuin vain siitä, että Jeesus oli vaatimaton ja kansanläheinen ja ratsasti sen tähden aasilla tai että temppelin markkinameininkiä vähennettävä ja pappien rikollinen ahneus pantava kuriin.
Jeesus ratsasti Jerusalemiin eikä kävellyt, kuten tavallisesti, koska Hän oli Raamatussa luvattu Kuningas, joka saapui omaan kaupunkiinsa. Kuninkaat eivät kävele! Jeesus kuitenkin ratsasti aasilla eikä hevosella, koska lupausten täyttymys oli vähemmän, kuin Jerusalemin poliittinen ruutitynnyri odotti, mutta paljon enemmän, kuin kukaan vielä silloin edes ymmärsi Daavidin Pojalta odottaa – ja aasi oli Daavidin ratsu.
Samasta syystä Jeesus myös pyhässä kiivaudessa puhdisti temppelin esipihan. Ei Hän halunnut rakentaa uudelleen isänsä Daavidin toivetta, Jumalan temppeliä, jotta siellä toimitettaisiin uhrit puhtaasti ja oikein. Ei: aika oli täyttynyt ja Jumalan valtakunta tullut lähelle! Aina uudelleen uusittavien eläinuhrien aika oli juuri nyt päättymässä! Kaikki se, mihin Vanhan liiton uhrit ja lupaukset viittasivat, oli Jeesuksessa jo läsnä ja kohta lopullisella tavalla toteutumassa.
Jeesuksessa Jumala itse tuli omaan temppeliinsä, mutta hiljaisena ja nöyränä, sellaisena, jota kukaan ei lopulta tuntenut pyhäkön Herraksi eikä nähnyt Hänessä sitä Taivaallista Kuningasta, johon Israelin maalliset kuninkaat kuvana viittasivat. Jeesus oli se Uhrikaritsa, jonka Jumala itse oli valinnut. Hänessä, Jumalan ja Marian Pojassa, Jumala itse astui alttarille uhrattavaksi – mutta ei Temppelissä, vaan ”leirin ulkopuolella”. Ja siellä, Golgatan ristillä, teurastettiin se lopullinen uhri, joka teki kaikki Temppelin uhrit tarpeettomiksi ja turhiksi.
Golgatan uhrin täyttymyksen valossa kalpeni, haalistui ja hävisi se tulevan täyttymyksen kuva, joka Temppeli ja sen uhri olivat. Kun Jeesus ristillä huusi ”se on täytetty”, Temppelin esirippu halkesi kahtia ja avasi Hänessä tien Kaikkeinpyhimpään, ja vain muutama vuosikymmen sen jälkeen koko Temppeli hajotettiin tarpeettomana.
Tämän tähden Jeesus jo nyt kaatoi Temppelin esipihan pöydät ja ajoi kauppiaat tiehensä. Sen tähden Hän myös sen jälkeen paransi ne rammat ja sokeat, joita oli Temppelin esipihassa. Sillä näin sanoo Herra Mooseksen kautta Aaronille (3. Moos. 21:17-23):
Jos joku virhe on jossakussa sinun siemenessäs teidän suvussanne, ei pidä sen lähestymän uhraamaan Jumalansa leipää. Sillä ei kenenkään, jossa joku virhe on, pidä käymän edes: jos hän on sokia, eli ontuva, […] ei hänen pidä kuitenkaan tuleman esiripun tykö, eikä lähestymän alttaria, että hänessä on virhe, ettei hän saastuttaisi minun pyhääni; sillä minä olen Herra, joka heidät pyhitän.
Omalla uhrillaan Herra Jeesus avasi alttarinsa ovet juuri sokeille ja ontuville, sellaisille syntisairaille kuin sinä ja minä. Uhrillaan Hän pyhitti meidät – Hän, emme me, joista ei ole parantamaan itseämme eikä uhraamaan uhria, joka riittäisi maksuksi synneistämme. Eikä Hän odotakaan meiltä muuta uhria kuin sen kiitoksen, jonka tuomme Hänen eteensä siitä kaikesta, minkä Hän on puolestamme tehnyt. Ei Hän odota meiltä mulleja eikä kauriita, joiden veren Hänen oman uhrinsa veri on tehnyt tarpeettomaksi, mutta Hän odottaa meiltä katumusta syntiemme tähden ja kiitollista uskoa, joka ottaa Hänen uhrinsa ansion ja syntien anteeksiantamuksen vastaan, kun Hän tarjoaa sitä meille Sanassaan, synninpäästössä ja Ehtoollisen kalliissa sakramentissa, omassa ruumiissaan ja veressään. Ja sitä Hän myös odottaa, että anteeksi saaneina itse annamme anteeksi ja rakastettuina rakastamme ja elämme synnistä luopuen ja tuottaen parannuksen hyviä hedelmiä.
Sillä tavoin me, sokeat ja ontuvat, saamme jo tässä elämässä rakentua Herran uudeksi ja varsinaiseksi temppeliksi, joka on lopulta Hän itse ja me Hänen hengellisen ruumiinsa jäseninä. Hän tulee sydämemme temppelin saastaiselle esipihalle ja annettuaan meille kaiken anteeksi alkaa puhdistaa sitä omista, likaisista teoistamme. Asettuen meidän sydämemme Kaikkeinpyhimpään ja täyttäen sen Pyhällä Hengellään Hän alkaa uudistaa sitä oman kuvansa kaltaisuuteen siinä kivussa ja ilossa, jota Hänen työnsä meissä aiheuttaa, kun kuljemme kohti lopullista puhdistumista ja kirkkautta Herran taivaallisesssa temppelissä. Ja sillä matkallamme Hän myös lähettää meidät, luonnostamme muukalaiset ja vieraat, jotka ovat kuitenkin löytäneet Hänessä kodin ja oman paikan Jumalan kansan jäseninä, armahdettuina syntisinä elämään todeksi Hänen rakkauttaan antaen itsemme, koko elämämme, ruumiimme ja sielumme kiitosuhrina Hänelle lähimmäistemme luo kulkien ja Hänen rakkaudessaan muita sokeita ja ontuvaisia Tielle kutsuen ja taluttaen. Amen.