Matt. 6: 5-13

1.
Minä en ole fariseus. Enhän?
Mutta on minusta kiva tulla papinpaidassa ja risti kaulassa seuroihin, kesäjuhlille tai yhteiseen kokoukseen toisten pappien kanssa. Heilläkin on papinpaita ja risti, ja se on hienoa.
Minusta on myös tilanteen mukaista ja luontevaa kumartaa ja tehdä ristinmerkki, kun tulen kirkkoon ja jäädä hetkeksi seisomaan penkkiin, ennen kuin istun paikalleni. Synnintunnustuksen ja ehtoollisen konsekraation ajaksi mielelläni polvistuisin, mutta siihen ei ole penkkien välissä tilaa. Vähän se minua tietysti myös ujostuttaa. Niinpä kumarrun oikein syvään, vielä syvempään kuin muuten rukoillessani. Sinänsä mieluummin seisoisin kirkossa rukoillessa, niin kuin Saksan tehtiin, ja polvistuttiin myös – siinä meidän luterilaisessa seurakunnassamme, jonka jäseniä saimme vuosikaudet olla.
Ehtoolliselle mennessäni kumarran ja teen ristinmerkin. Samoin teen alttarilta palatessa. Joskus vielä kirkosta lähtiessänikin käännyn alttariin päin ja teen ristinmerkin.
Ja vaivihkaa, vähän itseltänikin salassa, katson ympärilleni. Katson, että ”kai ne sen nyt huomasivat”. ”Kai ne huomasivat, kuinka huomaamattomasti, mutta silti kauniisti ja hurskaasti käyttäydyin?” En niin vain saapastellut kirkonpenkkiin enkä rojahtanut siihen istumaan, en kävellyt ehtoolliselle kuin nakkikioskille, en vain istunut läjässä, kun Herra siunasi leivän ja viinin. Kai kaikki huomasivat, kuinka hurskas olen, mutta omalla, vaatimattomalla tavallani?
Fariseus en kuitenkaan ole. Enhän?
Sillä arkipäivisin en mielelläni papinpaitaa käytä. Sen opin jo Saksassa asuessamme. Siellä ei sellaista tapaa ole kuin joillakin katolilaisilla ja tunnustuksellisilla luterilaisilla papeilla.
Tosin kirkkoherrani, joka oli myös superintendentti eli eräänlainen apulaispiispa, joutui työnsä puolesta matkustamaan paljon ja usein junalla ja kertoi, kuinka hän mielellään kulkee papinpaita päällä. Se kuulemma synnyttää niin hyviä keskusteluja. Enkä minä häntä siitä moiti. Olen hänelle paljosta ja monella tavoin kiitollinen.
Mutta minä olin ja olen yhä mieluummin vain yksi tavallinen mies muiden tavallisten miesten joukossa, kun kuljen kylällä ja kaupoissa ja menen linja-autolla Helsinkiin tai missä nyt sitten arkisin liikunkin. Mieluiten istun yksikseni ja hiljaa, ja jos jostakin puhelen, niin sitten säästä ja paateista ja sen sellaisesta, mutta en millään muotoa uskonasioista. Sillä enhän minä mikään fariseus tahdo olla enkä tehdä käännynnäisiä toreilla enkä turuilla enkä muutenkaan herättää kiusallista huomiota.
Joskus on kuitenkin pakko. Muistan, kuinka minun kerran piti tehdä esitelmämatka kotikaupungistamme lounaisesta Saksasta kauas pohjoiseen, Lüneburgin nummille keskelle syvintä maaseutua – ja hypätä suoraan junasta töihin ilman mahdollisuutta vaihtaa vaatteita matkan varrella. Paikan päällä tuntui kyllä mukavalta nousta saarnastuoliin virkapuvussa, mutta kun oli se tunteja kestänyt junamatka, ja takaisinkin piti vielä tulla!
Siinä oli koettelemusta kerrakseen. Pohjoisen paikallisjunalla kolkutellessani minua katseltiin kuin vieraan planeetan olentoa, ja pikajunassa minua ympäröi kummallinen kunnioituksen ilmapiiri. Jopa laukkuni tarjottiin nostettavaksi hattuhyllylle, vaikka siihen mennessä olin itse ihan hyvin selvinnyt semmoisista tehtävistä.
Aivan matkan alussa, Mainzista Frankfurtin asemalle ajaessani tapasin junan eteisessä nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen miehen, joka yllättynein ja iloisen odottavin silmin sanoi minulle: ”Tehän olette pappi!” Ja pakko minun se oli myöntää. Tosin lisäsin, että olin ”luterilainen pappi” – ja silloin iloinen odotus nuoren miehen silmissä sammui. Hän olisi ehkä halunnut kysyä minulta hengellistä neuvoa. Nyt hän vain pettyneenä ja vähin äänin luikahti junavaunun istumaosaston puolelle ja jätti minut matkalaukkuni kanssa yksin eteiseen.
Joskus on myös Suomessa pakko pitää papinpaitaa liikkeellä ollessa. Olen Kajaanista ja Oulusta tullut virkapuvussa junalla etelään. ”Kato pappi!” Semmoista sitä saa sitten kuulla varsinkin pikkutunneilla. On se kiusallista, vaikka kyllä se myös vakaviin keskusteluihin on johtanut.
Mutta fariseus en tahdo olla. Sehän on ruminta ja inhottavinta, mitä kristitystä voi sanoa!
2.
Olenko siis hyvä, kunnon kristitty, kun arastelen kristityksi tunnustautumista ja papinvirkaani muualla kuin muiden julkiuskovien joukossa? Niinkin merkillisesti voisi ajatella, kun lukee päivän evankeliumia: ”Ja kun rukoilette, älkää olko niinkuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagoogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät.” Kunhan vain vielä tekisin parannuksen myös siitä, että tulen kirkkoon papinpaita päällä ja risti kaulassa! Opettaahan Jeesus edelleen: ”Kavahtakaa kirjanoppineita, jotka mielellään käyskelevät pitkissä vaipoissa ja haluavat tervehdyksiä toreilla ja etumaisia istuimia synagoogissa ja ensimmäisiä sijoja pidoissa, noita, jotka syövät leskien huoneet ja näön vuoksi pitävät pitkiä rukouksia; he saavat sitä kovemman tuomion.” (Luuk. 20:46-47) Minähän olen kirjanoppinut, jos joku, ja pidoissa minut useinkin kutsutaan ensimmäisenä pöytään. Ja pitkiä rukouksia pidän ihan virkanikin puolesta – lahjoitusvaroin.
Pitäisikö minun siis tehdä tästäkin ulkokultaisuudesta parannus? Enkö saisi kirkossakaan rukoilla julkisesti? Enkö saisi edes täällä yrittää tunnustautua Herrani omaksi?
Sillä eikö Jeesus sano myös, että ”jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.” (Matt. 10:32-33) Eikö Hän myös puhu pyhistä ”korkealla vuorella olevana kaupunkina”, joka ei voi pysyä salassa? Eikö Hän puhu uskovien hyvistä töistä, joista heidät tunnetaan Hänen opetuslapsikseen. Eikö Jumalan sana kehota meitä rukoilemaan, rukoilemaan jatkuvasti?
Erään tutun Jeesuksen vertauksen leski sai sitkeällä pyytämisellään jumalattoman tuomarin lopulta taipumaan ja auttamaan, koska hän ei enää kestänyt vaimon loputonta anomista. 1. Timoteus-kirjeessä pyhä Paavali kirjoittaa näin: ”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.“ (1 Tim. 2:1-4) Ja näin hän jatkaa: ”Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat, joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä.” (1 Tim. 2:8)
Kuinka tämä sopii yhteen päivän evankeliumin kanssa? Kuinka voimme salassa kohottaa pyhät kädet, mutta olla silti ”ylhäällä vuorella oleva kaupunki”, joka pelkällä olemassaolollaan julistaa maailmalle Kristusta? Entä kuinka maailma voi tuntea meidät meidän hyvistä töistämme, jos kaiken on pysyttävä piilossa? Sillä sanoohan Herra myös: ”Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16) Ja kuitenkin sama Herra opettaa meitä: ”Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee.” (Matt. 6:3)
Muistan Saksan kotikirkostamme erään puhuttelevan saarnan tai paremminkin siihen sisältyneen kertomuksen: uskovan kodin poika oli ollut kesäleirillä ja tuli sieltä kotiin. Huolehtivat vanhemmat kysyivät häneltä: ”Mutta kuinka oikein selvisit siellä muiden joukossa?” Leirillä näet ei ollut muita uskovia. ”Pilkattiinko sinua kovasti?” isä ja äiti kysyivät. Siihen poika iloisesti: ”Ei minua yhtään pilkattu, sillä ei kukaan huomannut, että olin kristitty!”
Olenko minä siis hyvä uskova ja hyvä pappi, kun kuljen arkipäiväisin siviileissä, eikä kukaan huomaa, että olen kristitty – ei myöskään minun hyvistä teoistani, koska en juurikaan sellaisia tee, vaan paremminkin joudun joka päivä toteamaan, kuinka pahasti taas olen epäonnistunut yrityksessäni olla edes korrekti ja kohtelias. (Ja jos joskus jotakin hyvää tekisinkin, itse sitä kovasti ihmettelisin, mutten minä sitä myöskään kehtaisi julkisesti kenellekään kertoa.)
Pitääkö usko siis piilottaa? Emmekö saisi julkisesti tunnustautua Kristukseen? Pitäisikö minun repiä kalankuva automme takaovesta ja heittää menemään auringonvarjostimessa riippuva krusifiksi? Pitääkö minun luopua siitäkin vähästä, mitä omasta, pelokkaasta julkisesta kristillisyydestäni on jäljellä, syödä lakki päässä ABC:n kuppilassa ja jättää ruokarukous väliin ja ehkä lisäksi vielä tehdä sunnuntaiaamupäivisin pyhätöitä, etten vain olisi fariseus enkä saisi ulkokultaisuudestani sen ansaitsemaa tuomiota?
Emmekö edes kirkossa saisi rukoilla yhdessä ja ääneen? Pitäisikö minun luopua niistäkin vähistä liturgisista tavoista, joita alussa kuvasin, jollei muusta syystä, niin ainakin sen tähden, että turhamainen Vanha Aatami niidenkin kautta kiusaa minua? Olisiko parempi vain luikkia kaulukset pystyssä kirkon takanurkkaan ja haihtua sieltä vähin äänin loppuvirren aikana, ettei vain näyttäisi fariseukselta? Vai olisiko parempi pysyä kokonaan poissa kirkosta ja rukoilla hiljaa omassa huoneessa oven takana tai metsässä tai jossakin, missä kukaan ei näe eikä kuule?
3.
Ei, ei ja ei. Totta on, että minussa on pahasti fariseuksen vikaa, kun kerran samanmielisten joukossa olen hurskasta miestä ja tunnustuksellista pappia, mutta arjessa arastelen pitää esillä minkäänlaista Kristus-todistusta, kun vaimoltani 25-vuotissyntymäpäivälahjaksi saamani pienenpieni kaularistikin hävisi Saksasta muuton tiimellyksessä. Tästä synnistä ei parannusta kuitenkaan tehdä sillä tavoin, että lakataan rukoilemasta myöskin messussa tai jätetään ulkokultaisuuden pelossa jumalanpalvelus väliin. Se on yhtä väärä ajatus kuin että olisi oikein välttää kristillisiä tunnuksia autossaan sen tähden, että on noloa, jos joskus tulee vaikka ajetuksi ylinopeutta. Oikeaa parannusta olisi ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti. Ja jos sittenkin tulee niitä rikotuksi tai muuten törttöillyksi liikenteessä, risti tai kalan kuva autossa on todistus siitä, että armo kuuluu syntisille, ei niille, jotka luulevat olevansa täydellisiä ainakin auton ratissa.
Silti myöskään tekopahuus ei ole oikea lääke tekopyhyyden syntiin, eikä sitä varmasti ole ”tavallisen suomalaisen” naamarin taakse pakeneminen silloin, kun lähimmäinen tarvitsee todistusta Kristuksesta. Mutta mitä Jeesus sitten tarkoittaa puhuessaan kirjanoppineista ja fariseuksista kauhtanoineen ja etummaisine sijoineen pidoissa ja pitkine julkisine rukouksineen? Mitä Hän tarkoittaa, ellei sitä, että meidän uskomme ja sen harjoittamisen tulisi olla mahdollisimman sisäistä ja näkymätöntä, sellaista sydämen rukousta, joka ei ulospäin näy eikä kuulu – tai ehkä jopa, ettei rukous ole ollenkaan tarpeellista, koska Jumala muutenkin tietää, mitä me tarvitsemme. Kaikkivaltiaskin Hän on eikä kai siis tarvitse meidän apuamme syntisiä pelastaessaan. Vai kuinka?
4.
No ei ainakaan näin!
Mitä ensinnäkin rukoukseen tulee, päivän evankeliumi antaa meille aarteen, jonka suuruutta emme koko elämämme aikana voi kokonaan oppia tuntemaan. Tarkoitan Herran rukousta.
Kun Jeesus arvostelee pakanoita ja tekopyhiä pitkistä pajatuksista ja maagisesta rukouskäsityksestä, ei Hän käske meitä olemaan rukoilematta, vaan opettaa itse, kuinka meidän tulee rukoilla. Jeesus antaa meille sanat suuhun. Kenenkään ei enää tarvitse ihmetellä, mitä ja miten hänen pitäisi rukoilla. Yhdenkään uskovan tai seurakunnan tai kokonaisen kirkkokunnan ei tarvitse edes Psalttarin ja Kirkon laajan rukousperinteen rikkauden äärellä pohtia, mikä olisi paras mahdollinen rukous. Sillä siinä se on: Herran rukous, Isä meidän.
Siinä rukouksessa on kaikki, ihan kaikki. Siinä pyydämme Jumalalta niitä asioita, jotka Hän kyllä tuntee ilman, että meidän tarvitsee niitä Hänelle opettaa, mutta joita Hän tahtoo opettaa meille ja joita Hän toivoo meidän pyytävän Häneltä ja joita Hän tietää meidän tarvitsevan. Jumala tahtoo, että myös me tiedämme tarvitsevamme niitä.
Ihmeellisintä Herran rukouksessa kuitenkin on, että siinä tulee näkyviin rukouksen syvin, silmiltä kätketty olemus. Tarkoitan oikeaa uskon rukousta – silloinkin, kun se huutaa ”minä uskon, auta minun epäuskoani”. Tarkoitan rukousta, joka pyytää uskossa silloinkin, kun se pyytää uskoa. Sillä uskon rukous ei lopulta ole meidän omaa puhettamme, vaan se on pohjimmiltaan Pyhän Hengen salattuja huokauksia.
Rukous on uskon hengitystä sisään ja ulos, ja vaikka kaikki tapahtuu meissä ja meidän kauttamme, varsinainen Hengittäjä on Hän, joka itse opetti meille oman rukouksensa. Sillä Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme, Jumala ja ihminen on Sanassaan ja sakramenteissaan seurakuntansa keskellä ja asuu uskon kautta omiensa sydämessä. Hän itse muotoilee meissä Pyhän Hengen huokauksena sen rukouksen, jonka Hän meille kerran opetti. Hän itse rukoilee meidän kanssamme ja meidän puolestamme ja meissä, vaikkei Hän tarvitse sitä, mitä me siinä pyydämme, ja vaikka me rukoilemme Häntä ja huudamme Häntä avuksemme. Hän on meidän suuri Esirukoilijamme Isän luona, mutta Pyhän Hengen huokailuina ja Herran rukouksen sanoin myös meissä ja meidän puolestamme.
5.
Ei siis ole epäilystäkään siitä, etteikö meillä olisi lupa rukoilla. Ei ole epäilystä siitäkään, etteikö tämä rukous saisi sisältää ääneen lausuttuja asioita, pyyntöjä ja toiveita. Meidän Herramme opettaa itse meitä antamaan ahdistukselle ja ilolle nimen. Hän kehottaa meitä lausumaan ne ääneen.
Rukouksemme on myös yhteistä rukousta. Emme rukoile Herran opettamin sanoin ”minun Isäni”, vaan aloitamme rukouksen ”Isä meidän” ja myös lopetamme sen ”me” -muodossa. Herran rukous on seurakunnan ja koko Kirkon yhteistä ja myös julkista rukousta. Tänäänkin rukoilemme yhdessä ja yhteen ääneen Herran rukouksen!
Mutta mitä Jeesus sitten oikein tarkoittaa arvostellessaan julkisesti rukoilevia ja uskoaan harjoittavia fariseuksia ja kirjanoppineita? – Vastaus tähän kysymykseen on lopulta aivan yksinkertainen. Olemme kuulleet sen jo niissä Herran sanoissa, joita olemme tänään lukeneet, ja yksinkertaisen kauniisti se on ilmaistu päivän Vanhan testamentin tekstissä:
”Daniel rukoili ja sanoi: ‘Ja nyt, meidän Jumalamme, kuule palvelijasi rukous ja hänen anomisensa ja valista kasvosi pyhäkkösi ylitse, joka on autiona; Herran tähden. Minun Jumalani, kallista korvasi ja kuule, avaa silmäsi ja katso meidän hävitystämme ja sitä kaupunkia, joka on otettu sinun nimiisi; sillä me annamme rukouksiemme langeta sinun eteesi, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen. […] Ja vielä minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja kansani Israelin synnit ja annoin rukoukseni langeta Herran, Jumalani, eteen minun Jumalani pyhän vuoren puolesta.” (Dan. 9: 17-20)
”Emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen.” […] ”Ja vielä minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja kansani Israelin synnit ja annoin rukoukseni langeta Herran, Jumalani, eteen […] ” Siinä se on sanottu.
Sillä mitä sanookaan Jeesus niistä, jotka ”näön vuoksi pitävät pitkiä rukouksia”? – ”Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat.” Ja mitä Hän vielä sanookaan: ”Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa.”
Tästä on kysymys eikä mistään muusta: pakanat koettavat pitkien rukousten voimalla väkisin taivuttaa Jumalan antamaan heille sen, mitä he tahtovat – ja tekopyhät rukoilevat Jumalan tyystin unohtaen. He etsivät palkkaansa ihmisiltä, ja ihmisiltä he palkkansa myös saavat. Ihmiset heitä kiittävät ja kehuvat! Jumala heidät kuitenkin unohtaa silloin, kun ihmiset eivät enää voi auttaa tekopyhää, joka luottaa omaan vanhurskauteensa ja ihmisten suosioon Jumalan sijasta. Sillä Jumala voi auttaa vain avuttomia syntisiä, ei niitä, jotka eivät apua tarvitse.
Tämä tekopyhä fariseus asuu myös meistä jokaisessa, ainakin minussa. Sen tähden minunkin on helppo käyttäytyä hurskaasti siellä, missä tiedän, että sitä pidetään arvossa. Sen tähden minusta on vaikeaa olla julkikristitty siellä, missä sitä oudoksutaan tai pilkataan.
Silti tämänkin vamman, tämänkin kiusauksen kanssa on elettävä. Voin uskoa, ja sinäkin voit, että sekin annetaan Kristuksen tähden syntiselle anteeksi. Tekopyhyyden kiusauksesta ja monista lankeemuksista huolimatta saan iloisesti koko sielullani ja ruumiillani ja omalla äänelläni osallistua seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Ei tarvitse piiloutua tolpan taakse eikä jäädä penkkiin kyhjöttämään, kun toiset nousevat seisomaan ja ylistävät Jumalaa!
Mutta muuten on maailma muuttunut sitten Jeesuksen maallisen vaelluksen päivien! Nyky-Suomessa ei enää saa kiitosta siitä, jos rukoilee näyttävästi kadun kulmassa, pukeutuu papinpaitaan kaupungilla kulkiessaan tai laittaa ristin kaulaansa, kun lähtee töihin. Sen tähden se sama fariseus, joka Jeesuksen aikoihin esitteli julkisesti hurskauttaan, asuukin minussa nyt siinä muodossa, jossa sen edellä kuvasin: että nolottaa olla keskellä arkista elämää ja julkisesti tunnustava kristitty. Nyt me ”saamme ihmisiltä palkkamme” siitä, että ehkä kuulumme kirkkoon, mutta ”emme silti mitään uskovaisia ole”. Tämän päivän Suomessa julkinen uskovaisuus on pilkan aihe ja Kristuksen häpeän kantamista, josta ei kehuja satele. Uskon piilottaminen syvälle oman elämän yksityiselle alueelle on kiusaus, johon on helppo langeta – ainakin minun.
Silti tämänkin kiusauksen kanssa on opittava elämään. Saan uskoa, ja sinäkin saat uskoa, että sekin annetaan syntiselle anteeksi. Tästäkin vammasta huolimatta saan olla iloisesti, koko sielullani ja ruumiillani kristitty. Saan tuoda sen nöyrästi ja rakkauden hengessä ja kaikessa heikkoudessani myös arjen keskellä esiin. Väkisin pakottamalla se ei keneltäkään onnistu, mutta Pyhä Henki antaa varmasti jokaiselle uskovalle juuri hänelle sopivalla ja luontaisella tavalla mahdollisuuden todistaa Herrastaan sanoin tai sanoitta myös yhteisen jumalanpalveluksen ulkopuolella.
Voi olla, ettei todistus ole muuta kuin kala autossa, ruokarukous kuppilassa ja tieto siitä, että tämä tavallinen meikäläinen on sittenkin erilainen, sillä hän menee pyhänä kirkkoon. Ja jos uskomme on totta eikä väkisin tehtyä Vanhan Adamin sädekehän kiillotusta, se välttämättä synnyttää myös rakkautta ja hyviä tekoja, ehkä ihan pieniä, mutta silti niitä, joista meidät tunnetaan Herramme seuraajiksi silloinkin, kun itse näemme vain tappioita, oman sydämen penseyttä, pelkoa, kovuutta ja rikkomuksia rikkomuksien perään.
Sillä varmaa on, että yhteinen ja yksityinen rukouksemme tulee kuulluksi ja että Jumala siihen vastaa jo ennen kuin se on huuliltamme lähtenyt, jos sen sisältönä on Herran rukouksen pyyntö: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Sillä Herra Jeesus rukoilee meidän kanssamme. Hänen ei itse tarvitse pyytää ainoatakaan syntiä anteeksi, mutta ainoana Pyhänä Hän on ottanut meidän kaikki syntimme kantaakseen, ja Hän ainoana myös antaa täydellisesti anteeksi niille, jotka ovat Häntä vastaan rikkoneet – myös meille. Ja sen tähden, Hänen tähtensä, Isä varmasti kuulee rukouksemme, kun se on kaikessa epäonnistuneen syntisen armon pyyntöä, mutta myös armahdettujen syntisten iloista, yhteistä Jumalan ylistämistä. Ja tähän ylistykseen yhdymme nyt uskontunnustuksen sanoin: