1.Sam.7:12

Hämmästyttävän ajankohtainen Vanhan testamentin teksti on tämä yksi vuoden loppuhetkiin valittu Jumalan sanan katkelma. Kun otin Raamatun käteeni tutkiakseni tarkemmin niitä tapahtumia, joihin Samuelin teko ja sana liittyivät, oli kuin olisin lukenut eilisen päivän sanomalehteä. Pari jaetta aiemmin teksti kuuluu näin: ”Samuelin uhratessa filistealaiset kävivät hyökkäykseen israelilaisia vastaan, mutta silloin Herra jylisi ukkosen pauhuna filistealaisten yllä ja saattoi heidät sekasortoon, niin että israelilaiset löivät heidät. Sitten Israelin miehet lähtivät Mispasta ajamaan takaa filistealaisia ja tappoivat heitä vielä Bet-Karin länsipuolella” (1.Sam.7:10,11). Tämän jälkeen tulee sitten Samuelin teko ja sanat, ja sitten kuvaus jatkuu: ”Näin kukistettiin filistealaiset, eivätkä he enää tulleet Israelin alueille, vaan Herran käsi piti heidät aloillaan niin kauan kuin Samuel eli. Filistealaisten valtaamat kaupungit palautuivat Israelin haltuun Ekronista Gatiin saakka, ja israelilaiset vapauttivat myös niiden ympäristön filistealaisten vallasta” (1.Sam.7:13,14). Mainituista kaupungeista ei ole pitkä matka filistealaisten alueelle, sille samalle alueelle, joka nyt tunnetaan Gazan kaistana. Filistealaisethan ovat yhtä kuin palestiinalaiset. Yhä taistelu on myös käynnissä kuvatun kaltaisena.

Ei mitään uutta auringon alla, sopii nytkin toteamukseksi näiden raamatunjakeiden edessä, vaikkei aurinkoa kyllä juuri näkyvissä olekaan. Ensinnä ne tuovat mieleen pettymyksen: eikö ihminen koskaan muutu? Eikö historia opeta mitään? Evoluutiouskon sokaisemille tilanne on kiusallinen. Ajatus kaiken kehittymisestä sovelletaan myös kulttuuriin, mutta toivotunlaista kehittymistä ei vain havaita. Sotiminen on alusta asti ollut se tapa, millä syntiinlangennut ihminen toteuttaa syvintä olemustaan. Näin on ollut alkaen ensimmäisestä ihmisestä, joka tähän maailmaan syntyi miehestä ja naisesta. Kain tappoi veljensä Abelin aloittaen sodan, joka jatkuu edelleen. Se, missä kehitys on muuttanut tilannetta Samuelin kuvaamasta yli kolmen vuosituhannen takaisesta, ei kyllä mitenkään imartele ihmistä. Kehittynyt on vain tekninen taito tuottaa tuhoa.

Pettymys kulkee käsi kädessä sellaisen ihmiskäsityksen ja maailmankatsomuksen kanssa, jotka asettavat toivonsa ihmiseen, tähän materiaaliseen todellisuuteen ja tähän ajalla mitattavaan olemassa oloon. Toisin on sen, joka suostuu katselemaan elämää ja todellisuutta Jumalan sanan ilmoittamasta suunnasta. Jumalan luoma maailma ihmistä myöten oli ensin hyvä. Syntiinlankeemus muutti kuitenkin kaiken niin perusteellisesti, että Jumalan oli ilmoitettava se, mihin lankeemus vääjäämättä johtaa: tämän näkyvän maailman täydellinen tuho. Se, että historia ja päivän lehti kertovat yhtä pitävästi tuhon tiellä kulkemisesta, ei ole mikään helppo eikä miellyttävä asia. Mutta samalla kun ympäröivä todellisuus todistaa syntiinlankeemuksen ja sen seuraukset, voi myös hyvällä syyllä tarttua kaikkiin niihin lupauksiin, jotka Jumala samassa ilmoituksen sanassaan meille antaa. Raamatussa ilmoitettu lankeemus on totta ja näkyvää. Varmaa ja luotettavaa on myös se apu, jota Jumala meille tässä tilassamme tarjoaa. Se, ettei mitään uutta ole auringon alla, muistuttaa siis samalla siitä, että vielä on voimassa tarjous armosta. Uudenvuodenaaton perinteisin Vanhan Testamentin teksti Valitusvirsistä muistuttaa juuri armollisesta Jumalasta: ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa”. (Valit.2:22-23).

Jumalan asettamalla tuomarilla ja profeetalla, Samuelilla, oli oikea käsitys ihmisestä ja ihmisen mahdollisuuksista. Siitä todistaa hänen selityksensä kivimuistomerkin sanomasta: ”Tähän asti Herra on auttanut meitä”. Siinä lauseessa on sisällä aikamoinen uskontunnustus. Samuel ei ota koetusta ja eletystä kunniaa itselleen tai kansalleen, vaan tunnustaa elämän kulkevan eteenpäin Jumalan antaman avun turvin. ’Tähän asti’ sisältää ilmauksena sanomattoman rukouksen: ”auta myös tästä eteenpäin”. Se, mitä ja kuinka paljon on edessäpäin, on yksin Jumalan käsissä. Aika ei ole jotakin päättymätöntä, jaksollista, ikuisesti toistuvaa, niin kuin suurin osa ihmiskunnasta taitaa toivoa ja kuvitella. Ajalla on päätös. Jokaisen päättyvän ajanjakson, tällä kertaa vuoden, jota kutsutaan vuodeksi 2008 jKr (tai yhä useammin j.a.a.), pitäisi olla meille muistutus siitä päättymisestä, jonka jälkeen aikaa ei enää mitata. Useimmat uudenvuodenlupaukset tai muuten vain –suunnitelmat tehdään siltä perustalta, että ajan kuluminen ja eteneminen on yhtälössä muuttumaton ja varma vakio. Muuttuvaksi, ja samalla siis kehittyväksi tekijäksi, ajatellaan sitten omaa itseä. Kristittyinä meille pitäisi olla selviö, että vanha lisäys ’Jos Herra suo’, kuuluu aivan aiheellisesti kaikkeen tulevaisuuden suunnitteluun. Meillä on huominen päivä vain jos Herra sen meille suo. Aika ei ole itsenäinen vakio, aikakin on Jumalan luomaa ja hän määrää sen kulumisen ja pituuden. Oman elämämme yhtälössä muuttumaton vakio on pikemminkin se, että olemme luonnostamme alusta loppuun saakka syntiinlankeemuksen sitomia ja siksi kokonaan Jumalan lupaaman armon ja avun varassa.

Tämän uudenvuodenaaton sana on toisellakin tavalla hyvin ajankohtainen. Vain kymmenen päivää on siitä, kun viimeksi vietettiin Mäntyvaaran Talvisodan aikaisen taistelun muistopäivää. Nyt erityisenä aiheena oli muistomerkki ja sen vaaliminen. Mäntyvaaran, samoin kuin Pelkosenniemen taistelun, muistomerkeissä on molemmissa sama teksti, joka on miltei yhtenevä Samuelin asettaman Avunkiven kanssa: ”Tässä auttoi Herra”. Mäntyvaaran taistelun asetelma on vieläpä jossain määrin samanlainen kuin Samuelin kuvaama taistelu Mispassa. Israelin sotajoukko oli kokoontunut rukoilemaan ja uhraamaan Jumalalle. Joukko joutui filistealaisten hyökkäyksen kohteeksi ollessaan rukoilemassa ja pyytämässä apua Jumalalta. Mäntyvaaran taistelijoilla taas oli ansaitun levon aika. Emme voi varmasti tietää, kuinka monelle lepo samalla merkitsi kääntymistä rukoillen pyytämään apua Jumalalta. Muistomerkkiin valitusta tekstistä päätellen heitä on ollut suuri joukko. Joka tapauksessa kokemus yöllisestä hyökkäyksestä selviämisestä niin vähin tappioin ja vihollisen lyöden, on ollut monelle hyvin merkittävä.

Mäntyvaaran muistomerkkiä on syytä pitää kunnossa jo sen vuoksi, että taistelun todellisuuden muistaminen pitää yllä oikeaa käsitystä meistä syntiinlangenneina, niin, että emme kuvittele liikoja omista mahdollisuuksistamme. Vielä enemmän muistomerkistä on syytä pitää huolta sen tekstin ja tunnustuksen vuoksi. Vaikka me olemme mitä olemme, Herra tulee ja auttaa. Mikä onkaan huolemme aihe yhden jakson päättyessä ja mahdollista uutta odottaessamme, aina meillä on mahdollisuus ja lupa, jopa käsky ja kutsu kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää apua. ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua” (Ps.50:15). Psalmin lupaus on valtava, mutta mitään siitä ei ole selitetty unohdetuksi tai suljetuksi. Ehkä vain uusimman raamatunkäännöksemme välittämä muoto antaa meistä avunpyytäjistä liian hyvän kuvan. Tietysti jo se, että me todella käännymme kaikessa hädässämme ja avun tarpeessamme Jumalan puoleen, on hänen kunnioittamistaan. Silloinhan me olemme jo ottaneet todesta hänen sanansa ja kehotuksensa. Silti vanhempi käännös on jotenkin jämerämpi sisältäen selvemmin sekä lain sanan että lupauksen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua”.

Jumalan kunnioittaminen ei saa jäädä vain siihen, että hädässä huudamme häntä avuksi. Kun hän kehottaa meitä kunnioittamaan itseään, hän tekee sen meidän parhaaksemme eikä suinkaan asettaakseen meille ehtoja tai kynnystä korottaakseen. Kun Jumala on kerran sanallaan luonut maailman ja meidät, kun hän on Sanassa, Kristuksessa, tullut ihmiseksi meitä pelastamaan, keskittyy kaikki meidän ja Jumalan välisessä suhteessa sanaan. Me emme voi yksinkertaisesti millään tavalla kunnioittaa Jumalaa ohi hänen ilmoituksensa, meille annetun kirjoitetun sanan, Raamatun. Tällä hetkellä ja tulevan vuoden aikana – Jos Herra sen meille suo – avainkysymyksemme erityisesti seurakuntana, kirkkona ja kansakuntana on se, miten me suhtaudumme Raamatun sanaan. Avainkysymyksemme siis ei ole, miten me selviämme taloudellisesta taantumasta tai lamasta. Avainkysymyksemme ei ole se, miten me selviämme ilmastonmuutoksesta, poliittisista myrskyistä, mahdollisista taisteluista ja sodista, jotka onneksi ovat jo yli kuuden vuosikymmenen päässä, mutta silti ihmisen tähden mahdollisia. Avainkysymyksemme on, onko Raamattu meille Jumalan ilmoitus vai onko se vain kuvausta siitä mitä ja miten eri aikoina on uskottu. Tällä jälkimmäisellä tulkinnalla on pelottavat jäljet eivätkä sen tuottamat hedelmät ravitse ketään! Vain tunnustamalla Raamatun Jumalan ilmoitukseksi ja sanaksi, voimme olla varmoja, että hän tulee ja auttaa!