Matt. 4:12-16

Kuinka lainkaan uskallamme
käydä vuoteen alkavaan?
Kuule, Herra, huutoamme,
saavu jälleen auttamaan.
Anna uuden vuoden armo,
särkyneeksi sydän lyö.
Murra nyt sen oma tarmo,
oma voima, oma työ. (Siionin virsi 16:4-5)
Aika rientää. Joskus ihan havahtuu huomaamaan kuinka nopeasti aika kulkee. Aika oikeastaan kulkee koko ajan ylinopeutta. Aika koostuu kahdesta tekijästä: se on matka ja vauhti. Maapalomme aika koostuu kahdesta eri liikkeestä: maapallon kiertokulku auringon ympäri ja maapallon kiertoliike oman napansa eli vinon akselinsa ympäri, toinen antaa meille päivän, toinen vuoden. Aikamme perusyksikkö on se aika, jolloin maapallo kiertää auringon yhden kerran: vuosi. Voimme sanoa, että aika todella rientää, sillä meidän täällä istuessamme tai seisoessamme tunnin verran meidät liikutetaan yli satatuhatta kilometriä eteenpäin. Kukaan ei voi pysäyttää sitä, onneksi.
Emme näe auringon vetovoimaa. Havaitsemme vain maapallon vetovoimaa, joka pitää meidät alhaalla, maapinnalla. Emme havaitse vetovoimaa ylhäältä. Jos auringon vetovoima puuttuisi, maapallolla ei olisi elämää ja olisimme jäisellä taivaankappaleella kaikkia elinmahdollisuuksia vailla. Ilman fysikaalista vetovoimaa ylhäältä olisi vain kaiken elollisen olemattomuutta, ei mitään muuta kuin kivistä ja jääpölystä koostuva eloton kääpiöplaneetta. Vuotemme kulki siis auringon vetovoimassa, josta kukaan ei ole vapaana.
Saimme viettää päivämme ja yömme Jumalan armon vetovoimassa. Vaikka ihminen ei tekisikään mitään, nukkuessaankin, maapallo on auringon vetovoimassa ja kulkee huikealla vauhdilla auringon ympäri äärettömän suuressa avaruudessa. Aika on matka Jumalan armon vetovoimassa. Taas uusi vuosiluku viittaa takaisin Heramme Jeesuksen Kristuksen syntymään.
Asumme täällä arktisella alueella kirjaimellisesti suuren pimeyden keskellä. Tänä jouluaikana pimeys on lähes käsin kosketeltavissa, kun lumi puuttuu ja päivä on äärimmäisen lyhyt. Meille erityisen paljon merkitsee se, että evankeliumimme (Matt. 4:16) toteaa profeetta Jesajan ennustuksen mukaan (Jes. 9:1): ”kansa, joka asui pimeydessä, näki suuren valon. Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, loisti kirkkaus.”
Pelastus ei saavu, ennen kuin Jumalan kansan taivaanranta on tullut täysin pimeäksi (Jes. 5:30): ”Mihin katseesi luotkin, vain pimeyttä ja ahdistusta. Valo on kadonnut synkkiin pilviin.” Luopumuksen tähden koko Jumalan maa oli tullut kuolemanvarjoksi. Niin kuin vaeltaja pitkän ja ahdistavan yön jälkeen iloiten tervehtii nousevaa aurinkoa, saa vapautettu kansa vastaanottaa Jumalan sille lahjoittaman pelastuksen. Saapuva valo on Jumalan läsnäolo: kirkasta kasvosi meille!
Meitä ympäröi pimeys, myös inhimillisesti. Pimeys ei ole vain kosminen suure nimittäin valo puute tai se että käännetään selkää auringon valolle, vaan myös ihmisten välisissä suhteissa, omassa sydämessämme vallitseva pimeys. Herramme sanoo, että se valo, joka meissä on saattaa tulla pimeydeksi (Matt. 6:23). Ja apostoli Paavali toteaa, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23). Tästä pimeydestä puhuu myös Johanneksen evankeliumin alku: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5). Apostoli Paavali täsmentää: ”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva” (2. Kor. 4:4).
Tähän pimeyteen syntyy hän, joka asuu valossa: ”ylistettävä ja yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta” (1. Tim. 6:15-16). Saapuva valo Jumalan läsnäolosta!
Tähän pimeyteen syntyi hän, joka sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12). Hänen valonsa siis tarttuu ja tulee elämän valoksi.
Apostoli Paavali toteaa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden vastavuoroisuutta: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki” (2. Kor. 3:18).
”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (2. Kor. 4:6).
Kuitenkin Paavali rajoittaa tämän kirkkauden vasta-alkavaksi toivotuksi hyväksi: ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne — eli Kristus teissä —, kirkkauden toivo” (Kol. 1:27).
Kirkkauden kantava voima on evankeliumi: ”Tähän juuri, Jeesuksen Kristuksen kirkkauden omistamiseen, hän kutsui teidät, kun toimme teille evankeliumin.” (2. Tess. 2:14).
Sen tähden Kristus sanoo meille siitä, mitä jo olemme: ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:14-16).
Aina se kirkkaus meissä on liian pieni ja vasta-alkava, niin kuin uskonpuhdistajamme Martti Luther toteaa: ”vellem, quod parvula lux in corde esset diffusa per totum corpus et membra et omnia, sed ist nur angehoben”: Tahtoisin, että vähäinen valo sydämessä leviäisi koko ruumiiseen, jäseniin ja kaikkeen, mutta se on vain vasta-alkava, hieman korotettu. (WA 40 I, 538 Gal. 1531 sv. Gal. 3:25)
Pimeydessäkin maapallo on auringon vetovoimassa. Vetovoima ylhäällä vaikuttaa silloinkin, kun kuljemme pimeydessä ja huokailemme elämämme pimeyttä ja uskon valon pienuutta. Profeetta Jesajaa (60:1-2) kehottaa ja lohduttaa: ”Nouse, loista kirkkaana, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi. Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.”
Vanha on mennyt. Kanssas alan uutta.
Anna nyt voimaa, uupumattomuutta.
Kuulen jo äänesi kaikuvan
valossa aamun vaeltajalle. SV 17:3