Matt. 4:12–16

Elämämme maailmassa, missä kuoleman todellisuus luo varjon yllemme, kuten päivän evankeliumi todistaa. Psalmien kirjassa sanotaan: “Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps. 103:15, 16) Ja toisessa kohdassa: “Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.” (Ps. 90:10)

Uuden vuoden alkaminen pysähdyttää meidät aina miettimään elämäämme ja sen rajallisuutta. Mieleen nousee perustavia kysymyksiä: Kuka minä olen? Mistä olen tullut? Minne olen matkalla vai päättyykö kaikki kuolemaan? Mikä on elämäni tarkoitus?

Näin ovat kaikki ihmiset kautta aikojen kyselleet ja tulevat aina kyselemään. Tämä on ihmisen osa. Ihminen on erityislaatuinen olento. Ihminen on olemassa eri tavoin kuin elottomat esineet: hän elää; ihminen on olemassa eri tavoin kuin kasvit: hänellä on tietoisuus; ihminen on olemassa eri tavoin kuin eläimet: hänellä on tietoisuus itsestään. Ihminen joutuu kohtaamaan itsensä ja kysymään omaa osaansa ja paikkaansa.

Tämä kysely ei ole vain älyllistä pohdiskelua vaan ennen kaikkea eksistentiaalista eli koko omaa olemassaoloa ja sen perusteita koskevaa etsintää. Siksi meidän on usein vaikea tai jopa tuskallista pysähtyä perimmäisten kysymysten äärelle.

Eksistentiaaliset kysymykset ovat olleet aina yhtä polttavia, mutta voidaan sanoa, että me nykypäivän ihmiset olemme niiden edessä eri tavoin hämillämme kuin aikaisemmat polvet. Onhan tietomme siitä maailmasta, missä me elämme, huimasti lisääntynyt, eikä ihminen asetu tämän tiedon valossa enää samalla tavoin kaiken keskukseen kuin joskus ennen.

Maapallo on osoittautunut mitättömäksi hiukkaseksi avaruudessa. Mitätön on myös asuinpaikkamme ikä maailmankaikkeuden historiassa. Samanlainen ajan rahtunen tulee olemaan sen tulevaisuus. Auringot syntyvät ja sammuvat, ja meidänkin aurinkomme tulee aikoinaan tiensä päähän. Oma planeettamme tuhoutuu jo ennen sitä, kun esimerkiksi suuri meteori joskus väistämättä iskeytyy siihen.

Ihmiskunnan historia on puolestaan lyhyt maapallon historiaan verrattuna. Jos kuvitellaan planeettamme vuorokauden ikäiseksi, ihmiseksi kutsuttu olento ilmaantui sen pinnalle vasta suunnilleen viimeisen minuutin aikana. Meidän ihmisten hankkimat tiedot myös osoittavat, että voimme hävitä tältä planeetalta paljon aikaisemmin kuin jokin kosminen katastrofi tuhoaa sen. Näin voi tapahtua monesta eri syystä. Esimerkiksi suuren tulivuoren purkauksen aiheuttama ilmaston muutos voi tehdä planeettamme asuinkelvottomaksi.

Entä sitten yhden, yksittäisen ihmisen elämä, minun elämäni? Yhden ihmisen elämä on ikään kuin vähäinen, pienen hetken kuluttua olemattomiin häviävä pyörre ihmiskunnan historian suuressa virrassa. Ihmiskunnan historia taas näyttää maailmankaikkeuden mitta-asteikolla arvioituna niin mitättömältä, että se häviää täydellisesti merkityksettömyyden “mustaan aukkoon”. Joudumme tosiaan hämmentyneinä kysymään: Mikä on minun paikkani kaiken keskellä? Onko minun elämälläni jotain todellista ja kestävää arvoa ja merkitystä?

On tuskallista tunnistaa ja tunnustaa oma pienuutensa. Katselin joskus TV-ohjelmaa, jossa kerrottiin maailmankaikkeuden mittasuhteista. Ohjelma päättyi siihen, että kaksi nuorta, tyttö ja poka, istuivat vierekkäin rakastuneen oloisina. En tiedä, mitä ohjelman tekijöillä oli ollut mielessään, kun he olivat valinneet tällaisen lopetuksen. Se synnytti joka tapauksessa voimakkaan kontrastin ja ikään kuin alleviivasi niitä kysymyksiä, joita ohjelma katsojassa herätti.

Koemme väistämättä kosmista vilua ja yksinäisyyttä, jos emme usko Jumalaan. Mikään ihmisen elämään liittyvä hyvä ja arvokas ei voi tehdä tyhjäksi tätä kokemusta. Elämällä ei voi olla mitään todellista tarkoitusta, jos sattuma ja rautaiset luonnonlait ohjaavat kaikkea, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu. Silti senkin, joka uskoo näin, täytyy toisaalta yrittää jollain tavoin pitää kiinni elämän tarkoituksellisuudesta, vaikka hän toisaalta joutuu tunnustamaan sen pelkäksi harhaksi. Arkinen elämä olisi muutoin yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisen ristiriidan kanssa eläminen ei ole mukavaa.

Me voimme ajatella – ja meidän tuleekin ajatella –, että “elämä on nyt”. Meidän on syytä tarttua juuri tähän hetkeen. Sellaiseen toteamukseen, että “elämän tarkoitus on elämä itse”, sisältyy myös oma totuutensa, mutta koko totuus se ei ole.

Jos meillä ei ole ikuisen elämän toivoa, yritämme poistaa “hetkeen tarttumalla” edessä olevan kuoleman synkän varjon yltämme. Varjon synkkyyttä lisää tietoisuus siitä, että kaikki inhimillinen elämä tulee häviämään. Tämä tosiasia vaikuttaa ainakin tiedostamattomasti siihen, millaisessa valossa näemme oman elämämme. Siksi sellainenkin, joka ei usko Jumalaan, yrittää etsiä jonkinlaista toivoa vaikka se olisi kuinka hauras tahansa. Saatetaan esimerkiksi uskoa, että ihmiskunta voi pelastautua tulevilta kosmisilta katastrofeilta perustamalla siirtokuntia avaruuteen, vaikka edes lyhyt Marsissa käväisy ei ole mikään juttu.

Alussa lainaamassani psalmissa ei puhuta vain elämämme lyhyydestä ja siitä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta, joka lyö leimansa ajalliseen elämäämme, jos sen lisäksi ei ole toivoa mistään muusta. Psalminkirjoittaja rukoilee: “Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen. … Ravitse meidät armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä.” (Ps. 90: 12,14) Jokainen uusi päivä on Jumalan meille antama armon päivä ja jokainen uusi vuosi Jumalan antama armon vuosi. Kun elämme Jumalan armon varassa, voimme iloita niistä päivistä ja vuosista, jotka hän meille antaa.

Me vähäiset ihmiset olemme Jumalalle tärkeitä ja rakkaita, hänelle, joka on ääretön ja kaikkivaltias ja joka luonut tämän maailmankaikkeuden, jonka yhdessä kolkassa me elämme. Jumala tuntee täydellisesti meidät ja meidän vaiheemme eikä hän unohda meitä. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: “Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Matt. 10:29–31)

Ihminen ja tämä meidän planeettamme eivät ole maailmankaikkeuden keskipiste, kuten joskus luultiin. Kaikesta huolimatta ihmisellä, joka kyselee osaansa ja paikkaansa, on maailmassa ja maailmankaikkeudessa keskeinen asema. Psalmien kirjaan on kirjoitettu myös seuraavanlaisia sanoja: “Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4–6) Ja myös tällaisia sanoja: “Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. … Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Ps. 139:1,2, 13,14)

Olemme vähäisiä ajan ja avaruuden mitta-asteikolla arvioituina ja vielä vähäisempiä Jumalan rinnalla. Kun katselemme ja tutkimme Jumalan suuria luomistöitä, ne voivat herättää meissä samanlaista ihastunutta ihmettelyä kuin psalmien kirjoittajissa. Mutta voimme myös epäillä sitä, onko Jumala sittenkään kaiken takana. Jumala hyväksyy rehellisen epäilyn, eikä hän odotakaan meiltä muuta kuin rehellisyyttä. Se on kuitenkin syytä muistaa, että alussa mainittujen kysymysten lisäksi on vielä yksi perustava, eksistenssiämme koskeva kysymys. Joudumme kysymään, mikä on oikein ja mikä väärin, ja kenelle olemme vastuussa teoistamme? Tämä kysymys nostaa epäilyn rinnalle epäuskon.

Epäusko on synti, jopa suurin ja perimmäinen synti. Epäusko ja epäilykset liittyvät meidän jokaisen elämässä monin erilaisin sitein toisiinsa. Siksi rehellisen epäilyn lisäksi on olemassa myös epäuskon synnyttämää epäilyä, ja usein on vaikea tai jopa mahdotonta sanoa, kummasta on kulloinkin kysymys. Rehelliseen epäilyyn saamme kuitenkin vastauksen, kun Jumala vastaa meille tavalla tai toisella, kun hänen aikansa tulee.

Epäuskoonkin on olemassa vastaus. Onhan Jeesus sovittanut syntimme. Epäusko on sitä, että emme haluakaan uskoa Jumalaan. Olemme vähäisiä Jumalan rinnalla, mutta syvällä sydämessämme me kaikki tahtoisimme olla suuria, kaiken herroja. Emme haluasi hyväksyä sitä, että olemme kaikesta vastuussa Jumalalle. Jumala puolestaan ei halua tuomita meitä. Kun alamme nähdä itsemme oikeassa valossa ja tunnustamme epäuskomme, Jumala antaa epäuskomme kuten kaikki muutkin syntimme anteeksi Jeesuksen tähden.

Saamme aloittaa Jumalan antaman armon vuoden 2009 tietoisina siitä, että elämämme suuriin kysymyksin on vastaus. Kuka minä olen? Olen suuri ihme. Olen vähäinen ihminen, joka kysyy osaansa ja paikkaansa, mutta joka on samalla seppelöity kunnialla ja kirkkaudella. Mistä olen tullut? Hyvä Jumala on rakkaudessaan luonut minut tyhjästä ja antanut minulle elämän lahjan. Minne olen matkalla vai päättyykö kaikki kuolemaan? Kuolema ei ole kaiken lopu, koska meille kuoleman varjossa asuville on loistanut kirkkaus Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen tähtensä Jumala ottaa minut tämän elämän jälkeen luokseen ikuiseen elämään. Mikä on elämäni tarkoitus? Elämäni tarkoitus on elää Jumalan yhteydessä, palvella häntä ja lähimmäisiäni sekä iloita ja kiittää kaikesta hyvästä, mitä hän antaa. Kenelle olen vastuussa? Olen vastuussa hänelle, joka antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.