Matt. 24: 36-44

1.
Kun augustinolaismunkki, tohtori ja professori Martti Luther Saksanmaalta etsi Raamatusta armollista Jumalaa, tiesikö hän elävänsä kahden aikakauden, keskiajan ja uuden ajan taitteessa? Tiesikö hän, että hänen toimintansa olisi näkyvintä siinä, mikä oli muuttava tulevaisuuden toisenlaiseksi, kuin se olisi ollut ilman uskonpuhdistusta? Sitä en tiedä. Sen sijaan olen ymmärtänyt, että Luther näki viimeisten aikojen koittaneen ja ajatteli tulevaisuuden olevan lyhyt. Herran päivä näytti olevan käsillä. Ajan merkit viittasivat siihen.
Luther siis tuskin katseli mennyttä ja tulevaa kuin vuoren harjanteelta kahteen suuntaan ihmetellen, että juuri hän sai elää ja kokea yhden ihmiskunnan suurista murrosajoista ja vielä vaikuttaa siinä mukana. Lutherin aika ja voimat kuluivat kovassa työssä, arjen ahdistusten, perheen, lasten, seurakunnan ja yliopiston ongelmien parissa. Niiden keskellä hän yritti tehdä parhaansa kirkastaakseen armon evankeliumia Jeesuksessa Kristuksessa, jotta mahdollisimman moni ahdistettu sisar ja veli olisi vapaa ja valmis, kun Herra palaisi kirkkautensa kunniassa ja elämä tässä murheen laaksossa päättyisi, niin kuin se joka tapauksessa saisi kuolemassa loppunsa.
Monessa Luther oli korviaan myöten aikansa lapsi näkemättä eteenpäin siihen, mitä me katselemme menneisyytenä. Luther ei seissyt korkealla vuorella, vaan paremminkin syvässä laaksossa, alhaalla ja ahtaalla evankeliumin uuden vapauden puolesta taistellessaan ja taistelussa väsyessään ja väsyessään myös katkeroituessaan. Vain sillä tavoin on nimittäin ymmärrettävissä se kirja, johon usein viitataan, kun halutaan asettaa uskonpuhdistaja huonoon valoon: kirja ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”.
On siitä kirjasta pidettykin. Natsit käyttivät sitä omassa propagandassaan juutalaisia vastaan. Se julkaistiin myös suomeksi juuri ennen sotia tai oikeastaan ensimmäisenä sotavuonna. Se on hirveä kirja, eikä siitä tässä sen enempää. Jos se ei muuta opeta, niin ainakin se vahvistaa Lutherin itsensä opetuksen, jonka mukaan pyhinkin ihminen on samalla myös syntinen ja vain armosta autuas, ei koskaan ansiosta.
2.
Kun kirja ilmestyi Suomessa, juutalaiset olivat ahtaalla, kuilun partaalla, vaikka pahin oli vasta tulossa tai juuri alkanut. Suomessakin siitä tiedettiin.
Mutta tiesivätkö he, Saksan juutalaiset, mitä heille oli tapahtumassa, kun ikivanhan, mutta jälleen syvyyksistä pinnalle nousseen antisemitismin aallot joitakin vuosia aikaisemmin löivät ensimmäisiä kertoja heitä vastaan? Tiesivätkö he elävänsä maailmanhistorian suurimpien hirmutekojen kynnyksellä ja olevansa niiden tulevia uhreja?
Olen miettinyt tätä. Olen ihmetellyt, kuinka Hitlerin ja hänen käskyläistensä hirmuteot saattoivat toteutua ilman sen suurempaa vastarintaa. Olen kysynyt, mikseivät paljon useammat Saksan ja Euroopan juutalaisista lähteneet kohtaloaan pakoon siinä vaiheessa, kun se oli vielä mahdollista?
Likikään kaikilla ei tosin ollut varaa paeta. Silti monet niistäkin, joilla olisi ollut mahdollisuus lähteä, jäivät paikoilleen. Ja sitten oli jo liian myöhäistä.
3.
Yksi mahdollinen selitys, jonka olen asiaan löytänyt, muistuttaa meitä päivän evankeliumitekstistä: ”Sillä niinkuin he niinä päivinä vedenpaisumisen edellä olivat, söivät ja joivat, naivat ja huolivat, hamaan siihen päivään asti, jona Noa arkkiin sisälle meni, ja ei tietäneet ennen kuin vedenpaisumus tuli, ja otti pois kaikki.”
Vedenpaisumuksesta kerrotaan, että se oli seurausta ihmisten lisääntyvästä pahuudesta. Se oli Jumalan rangaistus. Mutta onko sitten väärin mennä naimisiin ja syödä ja juoda ja tehdä elämän tavallisia asioita keskellä arjen aherrusta?
Ei tietenkään. Ei Jeesus niin sano. Sen sijaan Jeesus kuvaa tilannetta, joka saattoi olla yksi syy juutalaiset tuhoavien vainojen toteutumiseen Kolmannen valtakunnan Saksassa. Elettiin, niin juutalaiset kuin muutkin saksalaiset, päivästä toiseen samaa, tavallista, harmaata tai joskus vähän aurinkoisempaa arkea.
Siihen sisältyi – tietenkin – myös vaivoja ja vastuksia. Mutta sellaista elämä on. Se on perheen elättämistä, lasten hoitamista, vanhuksista huolehtimista ja tietysti työntekoa ja samanlaisena toistuvaa viikkojärjestystä ja välillä myös lepoa ja juhlia, häitä, hautajaisia ja lomanviettoa.
Ennen kaikkea elämässä on isoja ja pieniä harmeja. Niistä kuitenkin selviää, kun nostaa sateen tullessa kaulukset pystyyn ja työntää kädet taskuihin ja kävelee vähän nopeammin. Kotona on kuivaa ja lämmintä. Tästäkin sateesta selvittiin vain märin kengin ja kastunein hartioin! Niin ajatellaan, samalla usein toistuvia sadepäiviä ihmetellen.
4.
Jotakin sellaista lienee tapahtunut Saksan ja Euroopan juutalaisille. Sadekuuroja alkoi tosin olla aina vain useammin ja useammin, ja ne olivat aina vain rankempia ja kestivät kauemmin. Reippaan kävelyn sijasta piti panna juoksuksi, jotta pääsi sateen alta edes kohtuullisen kuivana kotiin. Ja itse asiassa joetkin alkoivat tulvia runsaista sateista. Jopa kotona alakerran lattia lainehti säännöllisin väliajoin.
Silti ajateltiin ehkä näin: ”Tällaista se on aina ollut. Nyt on vain vähän huonot ajat, mutta päivä se on huomennakin. Ehkä se on parempi kuin tämä päivä. Ehkä on parempi, ettemme kiinnitä liikaa huomiota sateeseen. Eletään nyt vain, niin kuin mitään ei tapahtuisi. Ehkä tämä menee ohi niin kuin aina ennenkin.”
Ei mennyt ohi. Sade vain jatkui ja jatkui, ja lopulta ”lopullisen ratkaisun” tulva tuli ja vei mennessään miljoonia ihmisiä hirveään kuolemaan, ensin epäihmisiksi julistettuina ja tehtyinä. Eikä tulva kysynyt, mitä mieltä uhri oli ajasta, jota elettiin. Ei se ylipäätään kysynyt niiden mielipidettä, jotka oli määrätty mielivallan uhreiksi.
5.
Juutalaisten hirveä kohtalo ja kohtelu Kolmannen valtakunnan kuoleman koneistossa on yksi niistä suurista arvoituksista, joita historia avaa eteemme. Emmekä me voi ainakaan uhreja syyttää siitä, etteivät he osanneet ajoissa eivätkä asianmukaisesti reagoida siihen, mitä oli ilmiselvästi tapahtumassa. Ei se ollut aina edes mahdollista.
Paremminkin meidän on kristittyinä ja eurooppalaisina kysyttävä, mitä olisimme itse tehneet siinä tilanteessa ja missä ovat tämän hetken vainotut, joita kukaan ei auta. Tapahtuneen tulisi erityisellä tavalla herkistää meitä tunnistamaan edelleen piilossa kytevä antisemitismi. Kovin helposti se lehahtaa liekkiin siellä, missä tarvitaan syntipukkeja ja syyllisiä omaan, kurjaksi koettuun tilanteeseen. Sama koskee suhtautumistamme myös muihin vähemmistöihin parissamme. Saatamme itsekin kuulua sellaiseen.
Ennen kaikkea kuitenkin Kolmannen valtakunnan tapahtumat opettavat meitä lukemaan tarkasti Raamattua ja tämän päivän evankeliumia. Sillä mekin elämme keskellä yhtä ihmiskunnan suurista murrosajoista. Maailmanajat vaihtuvat silmiemme edessä tavalla, josta vielä kirjoitetaan väitöskirjoja ja tehdään elokuvia, jos Herra antaa jatkoaikaa ihmiskunnalle. Voisin luetella kokonaisen saarnan verran asioita, jotka vahvistavat väitteeni.
Tulevaisuuteen emme kuitenkaan näe. Harva meistä myöskään ehtii tai jaksaa pohtia syntyjä syviä tai edes yrittää ennustaa, miltä maailmamme näyttää viidenkymmenen vuoden päästä. Meillä on yllin kyllin haasteita oman, arkisen elämämme kanssa.
Niin kuin Noan päivinä, niin mekin teemme töitä tai sinnittelemme työttömyyskorvauksen tai pienen eläkkeen varassa. Menemme naimisiin tai odotamme nuoren polven häitä. Vietämme vanhusten hautajaisia. Välillä lepäämme. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta uudelleen, niin kuin kevät talven tai maanantai sunnuntain jälkeen.
6.
Mutta enemmän nyt sataa kuin lapsuudessamme. Eikö totta? Mekin katselemme huolestuneina taivaalle ja kyselemme: ”Onko tällainen sade enää luonnollista?”
Sitten kuitenkin avaamme sateenvarjon ja kahlaamme saappaat jalassa koskiksi muuttuneita katukäytäviä myöten kotiportille, otamme päivän postin laatikosta ja istumme keinustooliin sitä lukemaan. Lehdet puhuvat ilmastonmuutoksesta ja ympäristökatastrofin uhkasta, maanjäristyksistä ja nälänhädistä, sodista ja onnettomuuksista. Kotona on kuitenkin lämmintä, ja huomennakin mennään töihin.
Niin tehtiin myös Noan päivinä. Emmekä me voi siitä Noan aikalaisia syyttää. Jos syytämme heitä, joudumme syyttämään myös itseämme.
Vai pitäisikö sittenkin? Ja mistä? Siitäkö, ettemme myy omaisuuttamme emmekä muuta lähimmälle vuorelle asumaan? Siitäkö, ettemme ole mitään hurmahenkiä emmekä maailmanlopun ennustajia, koska sellaista lupaa ei ole meille annettu? Siitäkö meidän pitäisi tuntea syyllisyyttä, että elämme tavallista tavallisen ihmisen elämää, ikään kuin tämä elämä jatkuisi samanlaisena vielä kauan?
Ei meidän siitä tarvitse itseämme syyttää. Paremminkin meidän on varottava, ettemme sulje korviamme Jumalan Sanalta, tai jos kuulemme sen, ettei se mene yhdestä korvasta sisään ja tulee toisesta ulos. Se nimittäin oli Noan aikalaisten synti kaiken sen ohella, millä he muuten murehduttivat Herraansa ja Luojaansa. Heidän syntinsä oli, että he unohtivat Jumalan ja etteivät he kuulleet Noan saarnaa.
7.
Mutta saarnasiko Noa? Sitäkään en tiedä. Sen Raamattu kuitenkin kertoo, että Noa oli saanut armon Jumalan edessä ja että hän kuuli Jumalan sanan, Jumalan kehotuksen ja lupauksen sanan, ja että hän toimi sen mukaisesti.
Tämän sanan varassa, sitä toteuttaen silti näkemättä, mitä oli tulossa, Noa rakensi arkin. Satoi aina vain enemmän ja enemmän, mutta naapurit nostivat kauluksensa pystyyn ja elivät, niin kuin ennenkin. Jotkut ihmettelivät, mitä oikein oli tapahtumassa, mutta hekin naureskelivat Noan touhuille. Noa oli tosin hyvä mies ja kunnon naapuri, teki töitä ja elätti perheensä ja eli muutenkin tavallista elämää. Sen ohella hän kuitenkin rakensi arkkia, ja sitä ei ymmärretty ollenkaan. Ei ollenkaan.
8.
Me emme tiedä, elämmekö Lutherin tavoin vielä vaihtuvien aikojen keskellä, vai ovatko viimeiset lopunajat jo koittaneet. Sen kuitenkin tiedämme, että ilmassa on pelottava henki. Sataa aina vain enemmän, enkä tarkoita luonnollista sadetta, vaan puhun kuvaannollisesti: tulevaisuuden näkymät ovat monella tavoin huolestuttavia, vaikka meillä juuri nyt meneekin hyvin ja vaikka selviämme monesta harmista vain kaulukset pystyyn nostaen ja puolijuoksua kotiin kiiruhtaen.
Tilanteemme on samanalainen kuin Noan päivinä. Ja niin kuin Noalla, myös meillä on jotakin muuta kuin ympäröivällä maailmalla. Se kyllä katselee huolestuneena taivaalle ja joskus pelkää aivan tavattomasti. Silti se jatkaa elämäänsä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä tapahtumassa.
Niin – meillä on Jumalan ilmoitus, aivan niin kuin Noalla oli. Meillä on Herran Jeesuksen itsensä sanat paljon suuremmasta katastrofista kuin vedenpaisumus. Meillä on käsky valvoa, sillä aika on lyhyt. Kuinka lyhyt se on, sitä emme tiedä, mutta se voi olla lyhyempi kuin se aika, jonka Luther näki edessään. Ja joka tapauksessa se kerran päättyy.
Ei Jeesus meitä silti käske lopettamaan työntekoa, ei syömistä eikä juomista, ei naimisiinmenoa, ei lasten kasvattamista, ei edes lomailua eikä iloisia juhlia. Sen sijaan Jeesus käskee meitä kaiken sen keskellä elämään, ikään kuin meillä ei olisi aikaa enää ollenkaan ja varautuen siihen, mikä on väistämättä tulossa.
Niin kuin kerran Noaa, niin käskee Jeesus myös meitä rakentamaan arkkia ja astumaan siihen ja pysymään siinä, kunnes tulva on ohi. Sillä Noan arkki on esikuva Kirkosta, Kristuksen seurakunnasta. Se purjehtii maailman myrskyjen läpi perille, sinne, mihin sateenkaari päättyy. Sen miehistön jäseneksi tullaan pyhässä kasteessa, ja siinä pysytään uskon kautta. Sillä näin kirjoittaa pyhä Pietari kirjeessään:
Jumala kerran Noan aikana odotti ja kärsiväinen oli, kuin arkki valmistettiin, jossa harvat (se on: kahdeksan sielua) veden kautta päästetyksi tulivat. Se nyt meitäkin kasteessa autuaaksi tekee, joka sitä aavisti (ei että lihan saastaisuudet pannaan pois, vaan että se on hyvän omantunnon liitto Jumalan tykönä) Jesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta, joka on Jumalan oikialle kädelle, taivaasen mennyt, ja hänelle ovat enkelit ja vallat ja voimat alamaiset. (1. Piet. 3:20-22)
9.
Tätä Jumalan arkkia, pyhää kirkkoa ja Herran seurakuntaa, me rakennamme, kun tulemme yhdessä sunnuntaina messuun ja kun arkenakin elämme Jumalan sanan valkeudessa. Me rakennumme Noan arkiksi, kun otamme todesta Herran varoituksen sanan ja valvomme herkällä omallatunnolla siinä, mitä teemme, mutta ennen kaikkea, kun kohotamme katseemme omasta surkeudestamme ja tappioistamme Häneen, joka on viimeisenä seisova multien päällä ja jonka käsissä koko maailmankaikkeus lepää ja joka on Jumalana ja ihmisenä sovittanut meidän syntimme.
Me rakennumme pelastuksen yhteisöksi, kun katsomme Jeesukseen Kristukseen ja uskomme Hänessä syntimme anteeksi. Me olemme Jumalan arkin, Hänen seurakuntansa oikeita jäseniä, kun itse armahdettuina syntisinä huojennamme lähimmäistemme taakkaa ja omalta osaltamme autamme niitä, jotka veden noustessa uhkaavat hukkua.
Sen tähden: nostakaa päänne, vaikka ajan merkit ovat vakavat. Meidän Herramme on myös historian Herra, ja Hän on luvannut tulla pian. Tehkäämme sen tähden hyvää kukin omassa kutsumuksessamme kiitollisina siitä kaikesta hengellisestä ja maallisesta, mitä Jumala on meille Kirkkonsa jäseninä antanut ja meille yhä jakaa. Jakakaamme sitä eteenpäin sillä tavoin Herran seurakuntaa rakentaen ja työllämme ja rakkaudellamme myös Hänen luomakuntaansa ja ihmisveljiämme ja -sisariamme auttaen, itse armosta eläen ja sydän jo taivaassa, mutta käsi vielä aurassa aina siihen asti, kun Herra tulee ja työnteko lakkaa ja loputtomat taivaan hääjuhlat alkavat. Sinne meitä kaikkia johdattakoon rakas Taivaallinen Isä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta Pyhän Hengen yhteydessä. Amen.